Koskenlaskija - osa 144

Aurinko yritti laskeutua taivaanrannan taakse, mutta pohjoisen pallonpuoliskon keskikesällä se ei olisi siinä tullut onnistumaan kovinkaan menestyksekkäästi ja varmasti oli epäonnistuva siinä aikeessaan napapiirin pohjoisemmalla puolella, jos etelässä vielä pääsikin pakenemaan horisontin alle, mutta siihen yritykseen oli vielä aikaa eikä se oikeastaan näitä miehiä niin kaamean paljon edes kiinnostanutkaan. Terhokin istahti pian Eikan seuraksi tummanruskealle ja painekyllästetylle puiselle puutarhatuolille, joita oli nostettu kuistille vierekkäin tasan kolmelle vieraalle eikä aikaakaan kun joukon jatkoksi parkkeerasi kumarainen Jalmarikin, joka oli siis viimein malttanut jättää saunomisen ainakin hetkeksi aikaa. Siinä ne kolme miestä istuivat ensin mitään sanomatta hiljaa lorisseen piskuisen joen yli katsellen ja kuunnellen suomalaisen suven ääniä, jotka tarttuivat lähipuiden lehtiin saaden ne kahisemaan muuten täysin hiljaisen luonnon keskellä. Keskustelun avasi viimein Eino, joka pitkin iltaa nautittujen alkomaholipitoisten juoma-annosten rohkaisemana yllättäen esitti kolmikon keskellä istuneelle Terholle mieltään jo jonkin aikaa askarruttaneen kysymyksen. Eikka oli nimittäin teräväkatseisena pannut merkille, ettei Terholla ollut sormusta, vaikka tämä tavan takaa puhui vaimostaan. Tuo sinänsä merkityksetön ja äijien kesken muutenkin vähäpätöinen yksityiskohta oli jäänyt vaivaamaan miestä, vaikka yleensähän tämänkaltaisten seikkojen tarkkailu taitaa kuulua enemmänkin niille kauniimman sukupuolen edustajille, eikä Einokaan tarkalleen ottaen tavallisesti pannut merkille tällaisia joutavia nyansseja. Terhon aluksi ensin hieman mietteliäs vastaus sai Einon kuitenkin entistä uteliaammaksi.

- Ai sormus vai? On minulla sormus.

Ja samalla Terho nosti oikean kätensä pystyyn niin, että nimetön sormi erottui selvästi muista vierellään olleista kynnellisistä ulokkeista. Eino tutki kullankeltaista ohutta rengasta, joka oli työnnetty ohuen sormen juureen. Tuskin paperiliittimen paksuinen sormus oli tosiaankin kovin ohut eikä sitä nopeilla silmäyksillä olisi heti tullut huomanneeksi, ellei sitten joku tai itse omistaja olisi ehdoin tahdoin sitä alkanut esitellä, kuten nyt oli tilanne, ja huomioimista hankaloitti varmaankin myös se faktumi, että koru oli aikojen saatossa menettänyt hieman kiiltoaan ja kimmelsi nytkin vaivalloisesti ilta-auringon hämyisten säteiden valaistuksessa.

- Mutta,... Sehän on...

Eino ei ehtinyt sanoa änkyttämiseltä kuulostanutta lausettaan loppuun, kun Terho jo arvasi jatkaa kesken ystävänsä virkkomisen.

- Väärässä kädessä vai? Heh heh! Vaimoni on venäläinen.

Jalmari siellä trion toisessa päässä seurasi miesten keskustelua huvittuneena, ja miehellä oli kuin olikin hymy herkässä, mutta veitikkamaiseen olotilaan saattoi olla toinenkin selitys, joka löytyi kukaties Terhon tarjoilemista vähitellen päihdyttävistä virvokkeista.

Julkaistu perjantaina 19.7.2013 klo 16:54 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 143
Seuraava
Kesän Kielikello
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä