Koskenlaskija - osa 156

Rouva kehotti Tuomasta ottamaan korppuja peltirasiasta valitellen samalla, ettei hänellä ollut mitään muutakaan tarjottavaa, kun ei ollut osannut odottaa vieraita näin yllättäen. Tuomas kohteliaana miehenä kiitteli tarjoilusta ja nosti kevyen korpun pikkuleipälautaselleen. Ruskeaksi paahtunut vanha sämpylänpuolikas oli päällystetty kimaltelevilla sokerikiteillä, ja tummanruskeaa väriä lisää antamaan sekaan oli ripoteltu kaneliakin. Rouva kastoi oman korppunsa kahvikuppiin, jonne se juuri ja juuri leveydeltään mahtui. Veteläksi vettynyt leipomotuote katosi parempiin suihin ja samalla kahvikupposesta hävisi yhden ryystön verran maukasta kahvijuomaa, jota emäntä oli makeuttanut muutamalla sokerinpalalla, lienevätkö ne olleet Sirkkua vai Pulmua, Tuomas pohti seuraten tarkkaavaisesti rouvan vuosikymmenten harjaannuttamia rituaaleja. Keskustelu käynnistyi aamukahvin lomassa. Rouva Mielikkälä oli syystäkin epäluuloinen, kun yllättäen joku tuli haastamaan keskustelua joutavasta metsäpläntistä. Omistajatar alkoi tivata Tuomaan tarkoitusperiä eli miksi mies oli kiinnostunut hankkimaan sellaisen maapaikan, kun tiesi sen lähes arvottomaksi. Tuomas ei halunnut paljastaa suunnitelmiaan aivan kuten hän ei ollut paljastanut niitä tähänkään asti tehtyään jo kauppoja ennen Mielikkälän muoria. Hän olikin sepittänyt uskottavan peitetarinan, jonka mukaan hän oli aloittelemassa metsänhoitoa ja tarvitsi nyt metsää työmaakseen. Melkoinen sepustushan se olikin, mutta kummaa kyllä vakuutti eläkeläisrouvan, joka selvästikin alkoi luottaa yhä enemmän miellyttävään nuoreen mieheen. Tuomas osasi hurmata ainakin vanhat naiset ja sai heidät nopeasti pauloihinsa. Tunnin kuluttua pari oli jo ystävystynyt sen verran hyvin, että molemmat sinuttelivat toisiaan kuin vanhat tuttavat. Muorikin oli alkanut lämmetä ajatukselle myydä tarpeeton tontti pois kuleksimasta. Olihan siitä ollut puhetta jo Mieilikkälän isännän aikana, mutta pariskunta ei ollut saanut kauppoja aikaiseksi, jos nyt olivat edes kunnolla yrittäneetkään. Tontti oli Mielikkälän perheellekin tullut perintönä niin kuin monet maapalstat täälläpäin olivat vaihtaneet omistajaa. Jotkut olivat onnistuneet pääsemään niistä eroon kun taas toiset omistelivat niitä ilman sen kummempia suunnitelmia. Eipä kai niistä omistuksista mitään haittaakaan ollut ja monet olivat jättäneet maat niine hyvinensä ja antaneet niiden villiintyä hoitamattomuuttaan. Näin oli käynyt Mielikkälän maillekin eikä vanha rouva muutenkaan olisi tiennyt, mitä maillaan tekisi. Loppujen lopuksi kaupanteko taisi olla melko helppoa, kun ostaja ja myyjä pääsivät viimeinen sopimukseen. Tuomas sai ostettua rouvan maapalan ja samalla mies oli yhtä tonttia lähempänä päämääräänsä. Rouva puolestaan hieroi jo kuivia käsiään ja ryhtyi oitis suunnittelemaan, mitä rahoilla aikoisi tehdä. Hänen mielessään oli ainakin kunnon talviloma jossakin kaukana eteläisessä kohteessa. Siellä hurahtaisi viikko tai kaksi, vanhempi muori mietti ääneen ja katsoi samalla ikkunasta ulos johonkin kaukaisuuteen haaveilleen jo tulevasta etelänmatkasta, johon varat olivat tulossa äkkiarvaamatta ja yllättäen.

Julkaistu torstaina 5.9.2013 klo 16:46.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 155
Seuraava
Koskenlaskija - osa 157
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä