Koskenlaskija - osa 177

Eino oli syystäkin kaikesta kuulemastaan ja näkemästään kuin halkopuulla päähän lyöty. Paljon ja kaikkea hän oli ehtinyt jo keski-ikäänsä mennessä kokemaan, mutta tämä ylitti joka suhteessa kaikki aikaisemmat seikkailut. Jalmari jatkoi malttamattomana vuolasta esittelyään ja kertoi, että puku oli alun alkajaan suunniteltu eurooppalaisten astronauttien koulutusta varten, mutta sille oli pian keksitty kosolti muitakin käyttötarkoituksia. Tekniikka oli näemmä melkoisen kehittynyttä, jos sillä saatiin jo mies ilmaan, mutta parempi jos annetaan vanhan mestarin jatkaa demonstraatiotaan. Jalmari nosti pöydältä hullunkuriselta näyttäneen puolittaisen nahkahansikkaan, jossa ei ollut sormenpäitä. Käsine oli paljon muutakin kuin vain nahkainen lapanen. Osoittautui nimittäin niin, että ne näyttelivät jonkinlaista ohjausyksikön virkaa. Varsinainen älykkyys oli pakattu pienen pieneen neliytimiseen tietokoneeseen, joka oli sijoitettu energialähteen kanssa samoihin kuoriin sinne pyöreän kiekon sisään. Verkon pauloitus toimi samalla johtimina, jotka kuljettivat luonnollisesti sähköä asun eri osiin magneettikentän muodostamiseksi, mutta jotkin johtimet toimivat myös informaation välittäjinä ohjausyksiköistä eli siis niistä hanskoista keskusyksikköön eli pienen pieneen tietokoneeseen. Vasemman käden hansikkaassa oli joukko lähes huomaamattomia kalvonäppäimiä, joita paineltiin hipaisemalla oikean käden sormilla. Vasenkätiselle oli kuulemma oma peilattu eli käänteinen versionsa, jossa siis ohjausyksikkö oli oikean käden kämmenselässä. Hipaisupainikkeet olivat vain osa ohjaamiseen tarvittavia namiskuukkeleita. Kämmenen puolella molemmissa rukkasissa oli vielä hienoja elektronisia kosketuspintoja, joita sormeiltiin vapailla sormenpäillä. Niillä saatiin aikaiseksi liikkeet kuten nousut ja laskut sekä kääntymiset ja liikkeet eteenpäin ja taaksepäin. Kyllä vain, Jalmari totesi, että lentäminen ei ollut pelkästään eteenpäin liikkumista vaan myös peruutuskin oli mahdollista, vaikka se vaatikin enemmän harjoittelua. Levitointi ei ollut ensikertalaiselle aivan helppoa ja vaati vähintään viikon harjoittelun ja totuttelun ensinnäkin itse laitteistoon ja usein myös toisen viikon varsinaisen liikkeen aikaansaamiseksi ja hallitsemiseksi. Vetypilleristä puolestaan riitti energiaa pitkillekin matkoille, eikä Jalmari ollut vielä kertaakaan vaihtanut energianlähdettä, vaikka oli lennellyt ja leijuillut vekottimella jo useita kertoja yhteensä satoja kilometrejä ja lentotunteja. Esitelmänsä lopuksi vanhus katsoi Einoa ikään kuin tarjotakseen tälle mahdollisuuden kokeilla leijumista ihmeellisellä verkkopuvulla. Eino epäröi hetken, mutta uteliaisuus vei lopulta voiton eikä hänen tarvinnut loppujen lopuksi pitkään miettiä vastaustaan, kun Jalmari tiedusteli häneltä, josko tämä olisi halunnut kokeilla, miltä tuntuu olla painottomassa tilassa. Eikka oli Jalmaria paljon kookkaampi eikä nyt nähty puku olisi millään muotoa sopinut hänen raameihinsa, vaikka se kumimaisena paljon periksi antoikin. Kaapista löytyi tietysti isompikin asu ja pari muutakin kokoa, joten Eino pääsi pian sovittamaan verkkosakettia haalariensa päälle.

Julkaistu perjantaina 4.10.2013 klo 15:42.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 176
Seuraava
Pikaruotsia - osa 2
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä