Koskenlaskija - osa 151

Viikon kuluttua juhannuksesta Löysäisten kylä kirjaimellisesti pysähtyi eikä tämä havaittu ilmiö ollut lainkaan mikään paikallinen fenomeeni vaan kansallinen perinne. Keskeisin palvelupiste eli kunnanvirasto suljettiin kuukaudeksi, ja kaikki ahkerat virkailijat, joita ei nyt muutenkaan ollut kourallista enempää, kirmasivat kesälaitumille hyvin ansaituille vuosivapailleen. Esimerkkiä seurasivat monet erikoiskaupat, ja jopa paikalliset pankitkin eli ne molemmat konttorit lukitsivat ovensa tiukasti säppiin, ja niiden lasiin oli teipattu uksia kolkuttelemaan mahdollisesti tulleille rahalaitosten asiakkaille informatiivinen viesti, jossa kehotettiin kääntymään kiireellisissä asioissa Kankaanpään konttorin puoleen. Osuuskauppa puutarhaosastoineen sentään pysyi auki koko kesän ja syystäkin, sillä tulihan pitäjään melkoisen värikäs joukko lomanviettäjiä kaupunkien tornitalojen varjojen alta maaseudun aukeiden valosta nauttimaan, vaikka mikään varsinainen lomapitäjä vähävetinen paikkakunta ei suinkaan ollut.

Einolla ja Jalmarilla oli koko maan lamauttaneesta lomakaudesta huolimatta edessään vielä yksi koulutuspainotteinen ja kaikin puolin vieläpä erittäin tärkeä tehtävä. Kaksikko ei ollut nimittäin vielä paneutunut siihen varsinaiseen virkanimikkeen osoittamaan työhön eli koskien laskemiseen, ja olivat muilta kiireiltään jättäneet tämän kosteanpuoleisen perehdytyksen suosiolla lomasesongin puolelle, mikä olikin ihan viisas päätös, sillä tuona ajanjaksona ei sitten olleet muut kiireet häiritsemässä ja vaativaan toimeen pääsi uppoutumaan oikein perin pohjin. Miehet olivat sopineet treffit aamukahdeksaksi Adalmina-rouvan korskean pitsihuvilan edustalle sorapinnoitteisen sivukadun varteen, ja kuin saksalaisella täsmällisyydellä ikään Jalmari jo istui maantiepölystä harmaantuneessa ja kipeästi pikapesua kaivanneessa maastoautossaan, kun sikeästi puhtaassa maalaisilmanalassa täyden yönsä nukkunut Eino ilmestyi aamuauringolta varjossa lekotelleelle kuistille kaksi minuuttia ennen kuin valtakunnan kaikki kellot kumahtivat kahdeksan. Jalmarin auton sivuikkuna oli kuskin puolelta auki ja sisältä kuului autoradion epäselvä ja tasainen metakka, joka hiljaisessa umpikujassa heijastui vastakkaisen puolen tuuhean metsän muodostaman seinämän kautta Eikan korviin tämän harppoessa pelkääjän paikalle kuskin viereen. Hieman ennen kuin innokas mentoroitava aikuisoppilas ehti koskea maasturin ovenkahvaan, kuului radiosta virallinen aikamerkki, ja Einon kasvoille nousi tyytyväinen hymy, hän kun oli näin hoitanut oman osuutensa sovitusta täsmällisyydestä. Parivaljakko ei aikaillut, ja voimakkaan dieselmoottorinsa tehojaan ulvonut neliveto sutaisi muutaman sentin irtosoraa renkaidensa alta, kun Jalmari kaasutti miehet matkoihinsa. Reitti kulki ensin muutaman kesäturistin kansoittaman, mutta muuten kovin hiljaisen keskustan halki ja kääntyi pian kunnan ohittaneelle valtatielle ja sieltä muutaman tasaisen kilometrin jälkeen metsäiselle kinttupolulle, jota jäljistä päätellen enimmäkseen käyttivät metsäkoneet ja syksyisin riistaa hamunneet metsästäjät jeeppeineen kirkkaissa varoitusvärein hehkuneissa liiveissään.

Julkaistu tiistaina 30.7.2013 klo 17:54 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 150
Seuraava
Koskenlaskija - osa 152
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä