Koskenlaskija - osa 231

Joulu se alkoi Löysäisissäkin. Vähäluminen loppuvuosi ei ollut valkaissut mustaa maata vielä laisinkaan ja päinvastoin kuin yleinen käsitys talviajasta lumisateineen antoi ymmärtää, putosi taivaalta tihkuen kastelevaista vettä viiden lämpöasteen säässä. Vesisade piti ihmiset mukavan lämpimissä sisätiloissa eikä elottomilla raiteilla juuri näkynyt niin sanotusti ristin sielua kirkollisista ilmaisua tässä käyttäen ja näin muodoin tuota pukahtamatonta hiljaisuutta ja liikkumatonta autiota kylää kuvaten. Eino oli saanut kutsun tulla jouluaattona kyläilemään Terhon, sen kansakoulunopettajan luokse. Samaisen kutsun oli saanut Jalmari ja Tuomas, jotka Terho oli viimeksi tavannut vain joitakin viikkoja sitten seurakuntatalolla, missä maisteri tuon pyynnönkin esitti. Yksinäiset miehet ottivat ystävällismielisen kehotuksen yhteisestä jouluillasta mielihyvin vastaan. Olivathan joulunpyhät muutenkin monille yksinäistä ja hiljaista ja varsin toimetonta aikaa. Miehet saapuivat Terhon matalaan ja yksikerroksiseen omakotitaloon yksi kerrallaan mutta ajallisesti melko liki toisiaan. Talo sijaitsi vain lyhyen kivenheiton päässä kunnan keskustasta, ja kävellen sinne oli suhteellisen lyhyt matka. Juuri tuona mustanpimeänä ja valottomana jouluaaton myöhäisempänä iltapäivän hetkenä taivaalta tihkui vettä, mutta onneksi ei sentään kaatamalla. Eino kolisteli itsensä sisään ja potki kenkiään jaloista pienessä tuulikaapissa. Peremmältä tulvahti miellyttävä lämpö, joka mukavasti sai veren kiertämään korvalehdissä, jotka ennättivät vaatimattoman kävelymatkan aikana kylmetä ja nipistelivät ikävästi. Tuomas oli tullut vain joitakin minuutteja aiemmin eikä enää odoteltu kuin Jalmaria, joka hänkin kohta saapui isännän vieraaksi. Terhon venäläissyntyinen, hieman pienikokoinen ja hoikka rouva puuhasi keittiön ja olohuoneen välissä kattaen pöytää, joka oli sijoitettu tilavan salin toiseen päähän ja lähelle keittiöön johtanutta oviaukkoa, mikä sinänsä oli kätevää ja järkevää mitä tulee ruokatarjoiluun ja sen sellaiseen astioiden kanniskeluun liittyneeseen toimintaan. Miehet asettuivat istumaan olohuoneen tuoleille ja sohvalle käynnistäen samalla ajankohtaisen keskustelun, jonka aihe koski tietysti lumetonta ja leutoa talvisäätä, sillä siitähän riitti keskustelunjuurta varmaankin joka talossa. Aikanaan seurue siirtyi herkkuja notkuneen ruokapöydän äärelle ja hyvin alkanut vilkas keskustelu jatkui ahminnan ja mätön keskellä arviolta puolitoista tuntia, mikä lienee suomalaisittain melkoinen saavutus, kun suhteuttaa näin pitkään kestäneen mässäilyn maamiestemme tapaan hotkaista ruoka lärviin niin nopeasti kuin vain suinkin mahdollista, mistä ilmiöstä ranskalainen on saanut aiheen todeta, että he elävät syödäkseen kun taas Pohjolan väki syö vain elääkseen.

Julkaistu maanantaina 23.12.2013 klo 15:11.

Edellinen
Joulu on jo ovella
Seuraava
Koskenlaskija - osa 232
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä