Jadetanssi - osa 158

Navigaattoritietokoneemme on suunnitellut kotimatkallemme optimaalisen reitin. Mestari Bomfel on epäileväinen katsoessaan reittiehdotusta.

- Tämä reitti kulkee Viherkatveen viidakon läpi.

Tulemme kaikki katsomaan näyttötaulua ja tutkimaan reittiä kartalla. Rex ei voi olla kysymättä, miksi mestari on epäilevällä kannalla.

- Mestari, kuulostat huolestuneelta. Onko reitissä jotain poikkeuksellista?

Musta peltilaatikko käännähtää ohjauspöydän luota ryhmäämme päin, joskin en taaskaan osaa sanoa, mistä suunnasta tuo laite meitä tarkkailee.

- Rex, navigaattorin reitti on kieltämättä lyhin, mutta ikivanha hoitamaton tie viidakon läpi ei oikein houkuttele minua uusiin seikkailuihin.

Kauko tutkii karttaa ja ehdottaa.

- Voimmeko käyttää kiertotietä? Tuosta näyttäisi kulkevan uudenaikainen valtatie kohti rannikkoa.

Mestari surahtaa muutaman sentin eteenpäin ja ikään kuin katsoo meitä suoraa silmiin.

- Se reitti lisää matka-aikaamme useilla päivillä. Oletteko valmiita siihen?

Rex katsoo kysyvästi meitä jokaista vuorollaan. Miina kohauttaa olkapäitään, mutta kertoo oman mielipiteensä.

- Haluan jo kotiin, joten emmeköhän me kulje suorinta tietä tuon, ehkä tuntemattoman viidakon läpi.

Kauko yhtyy ehdotukseen ja valaa lisää uskoa oikeaan valintaan.

- Niin, ja onhan meillä tämä iso kuljetin, jonka suojissa matkustamme.

Mestari ohjelmoi reitin ajotietokoneeseen, ja niin lähdemme ajamaan ensin pitkin metsätietä, joka myöhemmin vaihtuu tiheän viidakon läpi kiemurtelevaksi viidakkoreitiksi samalla kun siirrymme lauhkealta trooppiselle vyöhykkeelle. Matkatietokoneemme kertoo, että kulkemamme viidakkotie on alkujaan vanha polku, jota ovat käyttäneet aiemmin viidakossa asustaneet alkuperäiskansat. Sivistys on vienyt nämäkin heimot kaupunkeihin jo aikoja sitten eikä näillä seuduilla enää asuta ainakaan esihistoriallisen alkeellisissa oloissa.

Keskipäivään mennessä olemme puolimatkassa metsätiellä. Saavuttaisimme erämaalakeuden myöhään illalla. Huomenna ylitämme aavikon ja sukellamme viidakkoon. Köröttelemme hitaanpuoleisesti tuuhean metsän läpi, ja olen huojentunut. Olemme saaneet taivaltaa rauhassa ilman välikohtauksia. Oto pyörittelee sormiensa välissä rauhattomasti jotain pientä palikkaa ja ikään kuin odottaa toimintaa tapahtuvaksi.

Jadetanssi - osa 157

Kävelemme Mammoran sisäänkäyntiporttien läpi suurelle asema-aukiolle, joka avautuu välittömästi juna-aseman ja tulliasemien väliin. Aukio on jo aamupäivällä kansoitettu tupaten täyteen. Turisteja ja muuten vain kaupunkiin tulleita vieraita jonottaa kymmenien tulliasemien edessä. Jonot sentään liikkuvat suhteellisen nopeasti, koska asemien tunnistuslaitteet päästävät suurimman osan sisäänpyrkijöistä kaupunkiin ilman suurempia häiriöitä. Näin aamutuimaan kaupungista pyrkii pois vain kourallinen ihmisiä, ja me olemme näiden harvalukuisten joukossa. Matkaamme jalkaisin Mammoran maantietä pitkin Iso-Iitamme luokse. Ajoneuvomme odottaa edelleen tien kupeessa, eikä tiellä kulje ainoatakaan kulkuneuvoa. Kaikki käyttävät transferenssijunia, jotka kuljettavat perille nopeasti eri puolilta valtakuntaa. Kapuamme autoon, jossa Iso-Iita herää ja toivottaa meidät jälleen tervetulleiksi letkeään tyyliinsä.

- Huomenta pikkuiset! Aloinkin jo kaivata teitä, kun teikäläisistä ei kuulunut muutamaan päivään mitään. Ja mihinkä me tänään suuntaamme?

Rex alkaa käynnistellä moottoreita ja vastaa utelevalle keinoälyköllemme, joka usein on muutenkin suuna ja päänä.

- Huomenta Iso-Iita, kohteemme on Blandannan, mutta sitä ennen käymme hakemassa helipumpperin metsän siimeksestä.

Automme moottorit jyrähtävät käyntiin ja murisevat vaimeasti. Ajamme elottomalta vaikuttavaa maantietä pitkin kohtaamispaikallemme, jossa mestari Bomfelin astetta isompi kulkuväline odottaa meitä, tosin taivaan korkeuksiin nostettuna. Lähestymme hiljaa pientä metsäaukiota ja annamme Iso-Iitan skannata lähimaastoa mahdollisten väijytysten paljastamiseksi. Rex sammuttaa moottorit. Kaikkialla on hiirenhiljaista. Muutaman minuutin odotus tuntuu pitkältä, mutta jatkamme lopulta aukion reunalle. Mestari laskee helipumpperin alas ja ajamme automme sen rahtitilaan. Taitamme kotimatkaamme tällä isolla kuljetusvälineellä, sillä välimatka on pitkä ja helipumpperilla se taittuisi vaivattomammin. Lentolaivamme keinahtaa pehmeästi suuttimien työntäessä pakoilmaa ja ponkaisten aluksemme matkaan. Möyrimme aukiolla tukevien renkaiden varassa ja käännämme kohti rannikkoa. Tällä menolla matkamme kestää useita päiviä, mutta olemme varautuneet pitkäänkin retkeen. Oto vaikuttaa olevan innoissaan saatuaan vaihtelua studiotyöskentelylle ja päästyään omien sanojensa mukaan taas kentälle. Minua jännittää. Matkallemme on tähän mennessä ilmaantunut erinäisiä haasteita, ja minulla on tunne, että paluumme tulee olemaan mutkikas, kun mukanamme on monien himoitsema jadepatsas.

Jadetanssi - osa 156

Mammorassa on varttunut uusi päivä ja aurinko on noussut jo korkealle. Vilkaisen kelloa, joka raksuttaa varttia yli kymmenen. Olen nukkunut sikeästi eilisen pitkäksi venähtäneen viihdeillan päätteeksi. Oveeni koputetaan. Se on Miina, joka kyselee, joko olen noussut ja lähdössä aamiaiselle. Tarkoituksemme on lähteä tänään paluumatkalle kotiin Blandannanin kaupunkiin. Olemme löytäneet varastetun jadepatsaan ja tehtävämme on nyt palauttaa se takaisin oikealle omistajalleen. Tehtävä on helpommin sanottu kuin suoritettu, sillä matkaa kotikaupunkiin on useita päiviä. Minulla on pienoinen aavistus, ettei paluu ole vain pelkkää matkustusta. Olemme jo saaneet tuta ryhmistä, jotka myös hamuavat pientä vihreää veistosta. Luulenpa, että saamme kintereillemme vielä rosvojoukon ennen kuin olemme kotiporteilla.

Valmistelemme lähtöä takaisin kulkuneuvollemme. Oto Katsoni liittyy joukkoomme varmistamaan turvallisen kotimatkan. Kun katselen tuota pientä ja hentoista naisihmistä, on minun vaikea uskoa, että siinä seisoo pelottava itämaisten taistelulajien taitaja, mutta kuten vanha kansa osaa sanoa, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Toivottavasti emme joudu tukeutumaan Oton taitoihin matkamme varrella, ja jos niin sattuisikin käymään, saammepahan sitten nähdä, mihin uusi ystävämme pystyy. Pieni torero on pukeutunut tiukkaan mustaan asuun. Hiukset hän on sitonut mustaan huiviin ja kämmenet verhonnut mustiin hansikkaisiin. Oikeastaan koko olemus on mustaa, ja vain vaaleat kasvot pilkistävät kropan yläosasta. Niin ja mustat silmät kiiltävät salaperäisesti. Meillä ei ole juurikaan matkatavaroita, sillä jätimme varusteemme Iso-Iitan tavarasektioon. Otolla sen sijaan on mukanaan iso matka-arkku, joka sulavasti leijuu irti maasta ja seuraa uskollisesti omistajaansa. Rex hämmästelee.

- Oto, aiotko ottaa mukaasi tuon suunnattoman leukun?

Ystävämme kasvot venähtävät maireaan hymyyn, ja hän vastaa.

- Rex, tämä on uudenlainen samuraimiekka, ja kyllä, otan tämän mukaani, joskin toivon, ettei minun tarvitse käyttää sitä. Miekka on kulkenut suvussamme aina isoisältäni alkaen. Hän kutsui miekkaa paholaisen puukoksi. Se kuvannee tämän teräaseen pelottavuutta.

Jotain hämmästyttävää Oto nyt tekee, sillä karmivan iso miekka menee jollakin tavoin kasaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista, kun kaiken järjen mukaan miekka on yhtä pitkää terästaosta. Joka tapauksessa tuo kummallinen ase on nyt pieni nippu, jonka Oto sulkee matka-arkkuunsa. Seikkailumme on näköjään täynnä kaikenlaisia yllättäviä vempeleitä, joiden toimintaperiaatteita oudoksun vielä pitkään.

Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä