Koskenlaskija - osa 135

Vaikka aikuisen poikamiehen muuttotavaraa ei järin paljon ollutkaan, ehti leppeä kesäilta hämärtyä kuin varkain, ja Eino sai kahden hengen sänkynsä juuri ja juuri nukuttavaan kuntoon puuvillaisine lakanoineen ja tyynyliinoineen ennen kuin sananmukaisesti rojahti punkan pohjalle rättiväsyneenä kuten uupunutta siivoojaa voisi kuvata. Taakse jäänyt maanantaipäivä oli ollut vilkas ja työntouhuinen huolimatta siitä, ettei mitään tuottavaa saatu aikaiseksi, mutta kaikenlainen muuttoon liittynyt uurastus laatikoiden purkamisineen ja tavaroiden järjestelyineen vei voimat, ja niinpä uusi hyyryläinen nukkuikin kuin halolla päähän lyöty sahatukki heräten vasta puoli kahdeksan aikaan Adalmina-rouvan eriskummalliseen herätykseen, jolla talon emäntä sai nopeasti hätyytettyä nukkuvan miehen ylös mukavan pehmeästä ja totta vie lahjakkaasti unettavasta sängystä. Alhaalta nimittäin kuului pronssista valetun laivakellon kovaäänisen kirkas kilinä, johon hämmästynyt unikeko hätkähtäen heräsi silmiään siinä hetken räpytellen. Vähän ajan kuluttua äkkiherätyksestä toipunut, mutta pirteä mies laskeutui alas rouvan keittiöön, jossa odotti tavallisen näköinen kahviaamiainen, jonka emäntä kertoi laittaneensa vain näin ensimmäisen varsinaisen työpäivän kunniaksi ja että herra vuokralainen saisi jatkossa itse kokata aamupalansa.

Vuokrakortteerista ei ollut pitkä matka patikoida kunnanvirastolle, jonne tuleva koskenlaskija saapui parahiksi kymmentä vaille yhdeksän eli sovitusti ajallaan ja ilmoittautui vastaanotossa kunnanjohtajan pakeille. Kunnallisjohtaja Latvala-aho siellä jo odottelikin työhuoneessaan Eikan saapumista ja hetimmiten esitteli tulokkaan vanhemmalle, vähän talonmieheltä näyttäneelle herramiehelle, joka ihan pikkuisen ujolla äänellä kertoi nimekseen Jalmari. Hän oli kunnan nykyinen koskenlaskija ja siis kohtapuoliin eläkkeelle väistyvä viranhaltija, jonka tehtävää kokematon Eino oli palkattu jatkamaan. Jalmari oli vanha, aavistuksen verran kumarainen mies ja syvistä kasvonuurteistaan päätellen keski-iän jo aikoja sitten ohittanut ja siis kai melko valmis eläkepäiviään viettämään. Syvän paahteisen ruskeaksi päivettyneestä naamasta ja puolittaisesta kaljusta pystyi helposti näkemään myös sen, miten tuo vanhus oli viettänyt paljon aikaa ulkosalla. Miehet kättelivät ja istuutuivat lyhyeksi ajaksi johtajan huoneeseen saamaan viime käden opastusta näin ylimmältä taholta. Kunnallispamppu ei tosin ottanut kantaa miesten tehtävien toimeenpanoon, kun ei siitä tosiasiassa mitään tainnut tietääkään. Lyhyen palaverin jälkeen Eikka sai dirikalta vielä hyvän työpäivän toivotukset, ja kaksikko poistui Jalmarin johdolla kihon työhuoneesta, jonka kertoja kuvaili jo aiemmin, eikä se siis enää tähän väliin kaivannut uutta tekstuaalista havainnollistamista. Miehet kävelivät ulos viraston pihalle, jonka paikoitusalueella odotteli Jalmarin tai oikeammin kunnan omistama maastoauto, johon tulevat ystävykset kömpivät ensin Jalmari ratin taakse ja sitten Eino siihen viereiselle istuimelle. Ensi töikseen Eikka sai tietää tarvitsevansa kunnon varusteet, joihin lukeutui kunnan tarjoama, Einon kevyitä kesähousuja käytännöllisempi työasu, ja näitä miekkoset lähtivätkin seuraavaksi noutamaan.

Julkaistu maanantaina 8.7.2013 klo 16:35 Projektit-luokassa.

Edellinen
Toto 35 vuotta
Seuraava
Koskenlaskija - osa 136
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä