Koskenlaskija - osa 111

Pyöreä ja paksurunkoinen laivakello nakutti tasaisella tikityksellä ohuen pölykerroksen himmentämän lasikuvun alla kohti seitsemää aamulla ja pilvetön taivas oli alkanut seljetä jo selvästi. Etäämmällä eli siellä missä ääretön taivaankansi lankesi pysäyttävään maahan ja mistä maankamara alkoi, häämötti Uruguayn uljas pääkaupunki Montevideo, ja mitä lähemmäksi tuota portugalilaisten 1700-luvulla perustamaa, sittemmin miljoonakaupungiksi paisunutta setlementtiä tultiin, sitä vilkkaammaksi monenkokoisista aluksista muodostunut vesiliikenne sen edustalla muuttui. Kokeneelle kippari Manololle matka lahden yli Buenos Airesista oli tuttu jo vuosien takaa ja hän tiesikin jo valmiiksi, mille laiturille piskuisen kalastusveneensä ohjasi. Eikä sitten aikaakaan, kun suurten valtamerenkyntäjien ja konttialusten kyljissä lähes huomaamattomaksi kadonnut paatti lopulta kiinnittyi muutaman radioitse satamaviranomaisille nakuttavalla espanjan kielellä annetun selvityksen jälkeen jykevään sementtipollariin hieman syrjemmällä laaja-alaisen satama-alueen laidalla. Kannelle oli noussut ankkurointia odottamaan innostuneen malttamaton nuorimieskin, joka tarkkaavaisesti skannaili siristäneillä silmillään lähitienoita etsien kiinnekohtia tai muuten vain hankkiakseen visuaalista informaatiota jälleen kerran uudesta ja ennen kokemattomasta maasta. Kankaisten housujen hienoisesti pullottavaksi täyteen sullottu takatasku oheni äkisti, kun kotoisen violettikantinen ja kulmistaan pyöristynyt ja monessa noessa tuhriintunut Suomen leijonapassi jäi muutaman nahkapäällysteisen sormen tiukahkoon puristukseen ja lyhyellä kierreliikkeellä kohosi rinnan korkeudelle pienen matkan päähän alaleuan katveeseen. Siitä se pysähtymättä jatkoi kouluviivoittimella mitattuna vajaan kymmenen sentin mittaisen etapin halvan, mutta loppukesän lämpimillä keleillä tarpeellisesti lyhythihaisen kauluspaidan kapeaan napittomaan rintataskuun ja jäi sinne parkkiin samalla, kun tuo edellä mainitun vaaleavärisen vaatekappaleen ylpeä omistaja kääntyi ystävällisen meripelastajansa puoleen. Tuomas otti ja syleili sydämellisesti henkensä pelastanutta kapteeniaan ja kiitti pitkään ja vuolaasti kaikesta saamastaan avusta ja voivotteli, miten hän koskaan voisi mitenkään korvata tämän kaiken vieraanvaraisuuden. Hän muisti myös pyytää Manoloa välittämään ylitsevuotavaiset suurkiitoksensa viehkeälle ja uskaliaalle Rositalle, joka urheasti ja itsensä vaarantaen oli avustanut Tuomaan kirjaimellisesti henkeäsalpaavalle pakomatkalle. Nuoren merimatkustajan lompakosta löytyi vielä muutama argentiinalainen peso, jotka mies vaihtoi Manolon niukasta matkakassasta löytyneisiin Uruguayn pesoihin. Miehet kättelivät vielä hyvästiksi ja sitten Tuomas nousi maihin malttamattomilla harppauksilla laiturille nostettua laskusiltaa pitkin. Manolo jäi hajareisin seisomaan kiikkuvalle kannelle ja seurasi haikea ilme kasvoillaan vieraansa lähtöä. Vaalea suomalainen marssi reippaasti pitkulaisen satama-alueen läpi portille, jossa vartijat eivät kiinnittäneet huomiota muutenkin vilkkaaseen meno- ja paluuliikenteeseen, joka portissa kävi heti varhain aamulla.

Julkaistu tiistaina 4.6.2013 klo 17:35 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 110
Seuraava
Koskenlaskija - osa 112
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä