Koskenlaskija - osa 133

Rouva johdatti Einon etuovelta suorinta tietä kookkaan talonsa toiseen kerrokseen pitkin narahtelevia puuportaita. Kunta oli vuokrannut tulevalle virkamiehelleen koko yläkerran, joka oli varattu yksin Eikan käyttöön, ja tilaa oli kiitettävän riittävästi. Erillisen ison makuuhuoneen kaksinkertaiset, massiivisilla mäntypokilla reunustetut ikkunat antoivat kadulle tai paremminkin tielle päin. Virallisesti muorin datsa sijaitsi kaduksi nimetyn, umpikujaan päättyneen hiljaisen ajoväylän varrella, mutta päällystämättömänä sitä olisi pitänyt kutsua paremminkin soratieksi. Vähääkään tosiasioita vääristelemättä pelkästään makuukammari oli neliöillä mitattuna suurempi kuin Eikan edellinen vuokra-asunto kaupungissa. Toisella puolella taloa ja edelleen siis samassa toisessa kerroksessa sijaitsi kaksi pienempää makuuhuonetta, joista toisesta olisi kodikkaasti sisustettuna saanut oleskelutilan ja toisesta työhuoneen. Tila ei kuitenkaan päättynyt vielä näihin huoneisiin. Portaikon toisella puolella suuren makuuhuoneen vieressä oli neljäs huone ja sen vielä vieressä tilava ikkunaton vaatehuone. Kapean käytävän perältä löytyi tilava kylpyhuone, jollainen oli erikseen myös isossa makuuhuoneessa. Kamarin oma kylpyhuonekin näytti tilavammalta kuin moni keskustayksiö eikä varustelustakaan oltu tingitty, vaikkakaan saunaa päärakennuksesta ja vielä vähemmän Einolle varatusta kerroksesta ei löytynytkään. Tällaiseen ruhtinaallisen väljään asumiseen Eino oli tosin tottunut ollessaan vielä muuttoliikkeensä ohjaimissa, mutta tuli myyneeksi talonsa samassa kaupassa, missä meni se firmakin. Ahtaanpuoleinen kaupunkiasunto olikin tarkoitettu vain väliaikaiseksi kortteeriksi, ja nythän tämä väliaikaisuus oli sitten päättynyt ainakin tällä erää. Eino ei paljoa pannut merkille Aldamina-rouvan esittelyä ja selostusta ja taisi antaa höpötyksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mies nimittäin ihaili omissa ajatuksissaan upeaa taloa, joka lienee ollut peräisin jostain 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Juha hääräsi koko ajan ympärillä kantoi lisää pahvilaatikoita jonkinlaiseksi eteiseksi portaiden yläpäähän jääneeseen tilaan, joka jakoi makuu- ja työhuoneet toisistaan erilleen. Adalmina jätti Einon yläkertaan ja paineli alas keittämään kahvia ja ilmoitti huutavansa, kunhan olisi saanut pötyä pöytään. Eino jäi vielä hetkeksi katselemaan tyhjiä seiniä, mutta tuli pian keskeytetyksi, kun kännykkäpuhelin pärähti soimaan. Linjan toisessa päässä oli kunnanjohtaja Latvala-aho, joka toivotti Eikan tervetulleeksi kunnan palvelukseen ja kertoi seuraavan päivän ohjelmasta. Ensimmäinen työpäivä oli kulunut muuttopuuhissa, mutta kuten monissa firmoissa ja organisaatioissa yleensä oli tapana, oli muuttopäivä tavanomaisesti vapaapäivä ja näin oli asian laita Löysäisissäkin, jossa ei oltu tässäkään suhteessa sentään pekkaa pahempia. Eino sai tietää johtajalta tapaavansa nykyisen koskenlaskijan viranhaltija seuraavana päivänä, kunhan vain ilmestyisi aamulla pian kahdeksan jälkeen kunnanvirastoon. Jalmariksi kutsuttu vanha herra tulisi kouluttamaan Eikan tähän tärkeään tehtävään ja esittelisi toki muitakin töitä, jotka tähän yleismies jantusen toimenkuvaan kuuluivat. Pian puhelun jälkeen alhaalta kuului karhea huuto, kun talon emäntä kutsui miehet kaffelle alakertaan.

Julkaistu torstaina 4.7.2013 klo 16:30 Projektit-luokassa.

Edellinen
Koskenlaskija - osa 132
Seuraava
Koskenlaskija - osa 134
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä