Perjantai 19.7. - kolmastoista päivä

Kolmastoista matkapäivä alkoi tutulla rutiinilla aamuvarhaisella aamutoimineen ja aamiaisineen. Kirjauduin hotellista ja maksoin kahdelta yöpymiseltä yhteensä neljän euron kaupunkiveron, jota monissa maissa, kuten Ranskassa ja Italiassa peritään hotellivierailta. Maksu ei useinkaan sisälly ennakkoon maksettuihin majoitusvarauksiin, vaikka varaussivustot aina lupaavat, että maksettava hinta sisältää kaikki maksut ja verot. Joko olen maksanut niitä tähän asti tuplasti tai sitten niitä ei todellakaan ole veloitettu varauksen yhteydessä. Hotellissa veron maksuksi ei kelvannut luottokortti vaan ainoastaan käteinen. Luulenpa vain, että korttimaksutarjouksestani yllättynyt concierge ei halunnut ottaa näin pientä maksua vastaan kortilla, sillä hän olisi joutunut maksamaan siitä luottokorttiyhtiölle provisiota. Hotellista kävelin parin minuutin matkan rautatieasemalle. Edessä oli pitkä matka Italian poikki lännestä itään San Marinoon, jonne oli kierrettävä Anconan ja Riminin kautta kahdella eri junalla. Odottelin asemalla pitkään ennen kuin sain tietää lähtölaiturin. Se ilmestyi taululle varttia ennen junan lähtöä, ja samalla sadat matkustajat ryntäsivät laiturille aiheuttaen siellä tungoksen. Ensimmäinen noin kolmen ja puolen tunnin junaosuus Roomasta Anconaan matkattiin InterCity-junalla, jonka ykkösluokkaan olin varannut istumapaikkalipun. Juna lähti melkein kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Pysähdyimme kaksikymmentä yli yksitoista Folignossa, jossa näin aikataulunäytöltä, että saapuisimme Anconaan noin kaksikymmentä yli yksi iltapäivällä. Olimme siis jo puoli tuntia myöhässä ja tässä vaiheessa oli jo selvää, etten todennäköisesti ehtisi suunnittelemaani Riminiin lähtevään junaan. Olin varannut junien vaihtoon 40 minuuttia, mutta se ei tainnut tällä kertaa riittää.

Roomasta San Marinoon

Huoleni jatkoyhteydestä oli turhaa. Junamme Roomasta kiri aikataulua kiinni parikymmentä minuuttia niin, että saavuimme Anconaan lopulta vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Junan vaihtoon oli siis vielä puoli tuntia aikaa. Onnekseni myös Riminiin lähtenyt juna oli samaiset kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääsimme matkaan noin kaksikymmentä vaille kaksi iltapäivällä. Kalliinpuoleinen Frecciobianca-juna kiisi noin sadan kilometrin matkan vajaassa tunnissa ajaen välillä hirmuisella nopeudella pienten asemien ohi. Kalliiksi kyydin teki pakollinen istumapaikkavaraus ykkösluokassa, jossa siitä sai pulittaa kymmenen euroa. Varausta ei tarvinnut tulostaa paperille ja sen sai näyttää esimerkiksi kännykän näytöltä, sillä lipussa oli QR-koodi, jolla konduktööri pystyi tarvittaessa tarkistamaan varauksen. Minulta kysyttiin matkalipun lisäksi myös paikkavarausta Frecciobianca-junassa, ja siihen kelpasi tosiaankin lipun näyttäminen älypuhelimella. Olin saanut lipun puhelimeeni Googlen pilvipalvelusta, jonne olin sen aiemmin tallentanut ja josta latasin sen offline-tilaan, kun junassa ei ollut nettiyhteyksiä. Saavuimme Riminiin noin viisitoista minuuttia aikataulusta jäljessä eli kello puoli kolmen aikaan iltapäivällä. Edessä oli vielä bussimatka varsinaiseen päivän matkakohteeseeni eli San Marinon historialliseen keskustaan, josta olin varannut hotellin kahdeksi yöksi. Rautatieaseman vieressä sijaitsi kaupungin turistitoimisto, josta ostin menopaluulipun kääpiövaltioon ja sain samalla ohjeet, mistä bussi lähti. Bussipysäkki olikin aivan lähellä noin viidenkymmenen metrin päässä rautatieasemasta. Menolippu San Marinoon maksoi neljä ja puoli euroa, mutta käytännössä maahan myytiin menopaluulippuja. Jos ostaa pelkän menolipun, voi joutua pienen ihmettelyn kohteeksi. Vierailu San Marinossa saa nimittäin kestää enintään kymmenen päivää, jonka jälkeen valtiolta pitää hakea oleskelulupaa.

Bussi kurvasi pysäkille ajallaan ja täyttyi hetkessä. Sain viimeisiä paikkoja, kun jäin lastaamaan matkalaukkuani tavaratilaan ja tänä aikana kiireisimmät ihmiset olivat jo vieneet parhaimmat istumapaikat. Noin tunnin mutkittelevan ajomatkan ja monen kurvin ja kaarroksen jälkeen bussi pysähtyi päätepysäkille Piazzale Calcigni -aukiolle. Olin maassa ensimmäistä kertaa enkä tietenkään voinut millään tietää, mihin sitten piti mennä. Karttaa tutkimalla olin selvittänyt, että minun oli päästävä pengerkatuja pitkin ylöspäin. Päätin aloittaa seikkailun aukion laidalla olleesta hissistä, jolla nousin yhden kadunpenkereen ylemmäksi Via Piana -kadulle. Hetken siinä pohdin seuraavaa siirtoani, kunnes päätin lopulta ottaa taksin, sillä muuten en löytäisi hotellille ja vielä vähemmän olin innostunut alkaa kantaa Andersenia jyrkkiä portaita pitkin tai vetää sitä perässäni penkereeltä toiselle. Taksit löytyivät helposti, sillä ne seisoivat käytännöllisesti katsoen hissiä vastapäätä. Sain kyydin hotellin eteen ja maksoin muutaman minuutin kestäneestä melkoisesta kurvailusta viidentoista euron kiskurihinnan. Matka oli kylläkin sen verran pitkänpuoleinen ja kirjaimellisesti monimutkainen, että taksi oli paikallaan. Majapaikkani Hotel Cesare oli neljän tähden hotelli ja sen myös huomasi tyylikkyydestä ja loistokkuudesta. Vaikka hotelli olikin vähän luksusta ja sijaitsi keskellä historiallista keskustaa, ei sen hinta ollut kuitenkaan päätä huimaava ja se oli jopa halvempi kuin rähjäinen majataloni muutama päivä sitten Italiaan rantauduttuani.

Perillä San Marinossa

Kirjauduin hotelliin ja jätin matkalaukun huoneeseen ja lähdin saman tien keskustaan kierrokselle. San Marinon historiallinen keskusta oli kuin iso ulkoilmamuseo jo sinänsä. Kaikkialla oli jotain hyvin vanhaa, mutta hyvin säilynyttä tai säilytettyä. Uudempaa San Marinoa edustivat sadat ja taas sadat pienet rihkamakaupat, parfyymipuodit, matkamuistomyymälät, pienet ravintolat, kahvilat ja monet muut turistipyydyksistä tunnetut ilmiöt museoita unohtamatta. Hinnat olivat tässä kääpiövaltiossa jonkun verran edullisemmat kuin Italian puolella, sillä San Marinossa verot olivat alhaisemmat. Ravintoloissa veroparatiisin status ei tosin tuntunut, vaan hinnat olivat jotakuinkin samat kuin muuallakin Euroopassa. Kello oli jo puoli kuusi illalla, kun pääsin ensimmäisten nähtävyyksien luokse ja ennen kaikkea pääsin ihailemaan mahtavia panoraamamaisemia San Marinon korkeuksista. Näkymät olivat uskomattomat upeat, ja välillä jäin ihmettelemään, että maailmassa voi olla jotain näin satumaisen kaunista. Kameraan kertyikin nopeasti kymmeniä valokuvia hienoista maisemista ja tietysti itse historiallisesta keskustasta. Kaupungista oli saatavana karttakin, mutta sitä ei juuri tarvinnut, sillä nähtävää oli niin paljon, ettei siinä ehtinyt mitään karttoja tutkimaan.

Ensimmäinen tehtäväni oli löytää turisti-informaatiopiste. Sieltä sai nimittäin ostaa viidellä eurolla turistiviisumin passiinsa, ja näinhän sitten teinkin. Passini tyhjälle sivulle liimattiin ainutlaatuinen matkamuisto eli San Marinon viisumi ja sitten vielä kuluvan päivän leima päälle. Eihän viisumilla mitään virallista merkitystä ollut, sillä maahan sai tulla samoilla ehdoilla kuin Italiaankin, ja viisumi olikin vain yksi tapa myydä turisteille hieman erilainen muisto erikoisesta matkakohteestaan. Turistitoimiston vieressä oli köysiradan eli Funivian asema. Köysirata oli niin ikään yksi paikan erikoisista nähtävyyksistä, ja minähän tietysti ostin menopaluulipun köysiratamatkalle. Lippu maksoi neljä ja puoli euroa ja sillä pääsi reilut 300 metriä rinnettä alas tai ylös, riippuen siitä, lähtikö matkaan ylhäältä vai alhaalta. Matka kesti noin kaksi minuuttia ja sinä aikana sain ihailla henkeäsalpaavista maisemista. Alas päästyäni nousin heti seuraavalla vaunulla takaisin ylös ja jatkoin maisemien ihailemista toistamiseen. Kiertelin aikani vanhan kaupungin kapeilla kaduilla ja kujilla ja jopa ensimmäisellä tornilla, josta sain taas hienoja valokuvia etenkin, kun aurinko alkoi laskea illan tullen. San Marino sijaitsee noin 750 metrin korkeudessa, mutta ilma oli näilläkin korkeuksilla 31-asteinen vielä myöhemmin iltapäivällä ja helteinen yhä alkuillasta. Auringon paahde ei kuitenkaan ollut yhtä hiostavaa kuin Roomassa, sillä kapeat kadut muodostivat miellyttävän varjoisia kujia ympäri kaupungin. Palasin hotelliin myöhään illalla ja menin nukkumaan vasta puolen yön tietämissä.