Sunnuntai 21.7. - viidestoista päivä

Interrail-matkani kolmas viikko alkoi herätyksellä seitsemän aikaan aamulla. Kello ei ennättänyt tälläkään kertaa pärähtää, kun jo olin pystyssä. Maukkaan ja täyttävän aamiaisen jälkeen olin valmis luovuttamaan huoneeni ja kävelemään muutaman metrin päähän kaupunginmuurille odottamaan hotellin aamuksi tilaamaa taksia. Tuntien eteläeurooppalaisen mañana-kulttuurin pyysin taksin hotellin edustalle kymmentä vaille yhdeksäksi. Bussi Riminiin oli lähdössä varttia yli yhdeksän ja muutaman penkereen alemmalle sijainneelle linja-autoasemalle oli matkaa taksilla vain pari minuuttia. Halusin kuitenkin hieman aikaa bussiin nousemiseen, koska en pitänyt kiirehtimisestä. Arvatenkin taksia ei näkynyt eikä kuulunut sovittuna aikana. Palasin takaisin hotellin vastaanottoon kysymään, oliko taksi tilattu ja oliko se tulossa. Vastaanottovirkailija soitti jonnekin ja kertoi taksin olevan jo matkalla. Auto tulikin lopulta kaksi-kolme minuuttia yli yhdeksän ja vei minut hujauksessa asemalle. Samalla hujauksella matkakassani oli jälleen viisitoista euroa kevyempi. Yhtään ylimääräistä aikaa minulla ei bussille ollut, sillä istuin bussissa seitsemän yli yhdeksän ja ennakkoasenteistani poiketen, auto lähti asemalta kolme minuuttia etuajassa. Olin ainoa matkustaja jonkin aikaa, kunnes bussiin alkoi kerääntyä lisää matkustajia matkan varrelta. Periaatteessa minulla ei ollut mitään tulenpalavaa kiirettä, koska olin ottanut huomioon, että voisin tulla vaikka seuraavallakin bussilla, joka lähti tunnin kuluttua. Junan lähtöön oli rutkasti aikaa, jota kulutin asemalla matkapäiväkirjaa kirjoittaen. Istuskelin lähellä lipunmyyntiä ja ajattelin samalla, miten paljon olin säästänyt aikaa ja vaivaa ostamalla Italian juniin paikkaliput netissä. Tälläkin hetkellä olisin varmaankin seissyt noissa pitkissä jonoissa odottamassa vuoroani.

San Marinosta Pisaan

Sunnuntaipäivän matkakohteeni oli kaltevasta tornistaan tunnettu Pisa. Kaupunki sattui oivallisesti matkani varrelle, kun olin menossa seuraavaan matkaohjelmani kääpiövaltioon eli Monacoon. Pisa oli siis vain kauttakulkukohde, mutta etäisyydet Italiassakin olivat sen verran pitkät, etten halunnut matkustaa yötä vasten vaan otin matkanteon mieluummin rauhallisesti ja itse matkasta nauttien. Matka San Marinosta Pisaan oli taitettava usealla kulkuvälineellä ja kaikkiaan kolmella eri junalla. Ensin piti päästä pienestä kääpiövaltiosta Riminiin, jonne oli siis mentävä bussilla. Tämän jälkeen matkani koostui kolmesta junayhteydestä, jotka kulkivat ensin Bolognaan ja sieltä seuraavaksi Firenzeen. Näiden kahden junamatkan jälkeen edessä oli vielä matka paikallisjunalla Firenzestä Pisaan. Juna Bolognaan lähti Riministä aikataulun mukaisesti vähän ennen kahtatoista. Istumapaikkani oli ykkösluokan vaunussa kuuden hengen loosissa, joka oli jo täynnä, kun nousin junaan. En osannut italiaa, joten ilmaisin itseäni englanniksi, mutta kaikki vain toljottivat minua silmät pyöreinä eväänsä liikauttamatta. Kukaan ei tietenkään noussut paikaltaan, ennen kuin osoitin, että toinen ikkunapaikoista oli varattu minulle. Pariskunta nousi muitta mutkitta ja niin sain paikkani reilun tunnin mittaista matkaa varten.

Olimme matkustaneet yli puoli tuntia ennen kuin konduktööri tuli tarkastamaan matkaliput. Tähän asti he olivat vain vilkaisseet Interrail-passiani, mutta tämä vanhempi herrakonnari tutki koko moneen osaan taitettua lakanaa pitkään ja hartaasti monista eri suunnista ja välillä ympäri käännellen. Lopulta hänen kasvoilleen levisi hymy, mistä päättelin lippuni kelvanneen, ja sain lipun takaisin hyväksyvän pään nyökytyksen myötä. Saavuin Bolognan päärautatieasemalle yhdeltä iltapäivällä. Junan vaihtoon oli aikaa vajaa tunti, mutta jäin laiturille odottamaan, koska seuraavana juna saapui kätevästi samalle laiturille mutta vastakkaiselle puolelle. Juna Firenzeen saapui Venetsiasta ja sen määränpää oli Rooma. Vuoro oli loppuunmyyty, ja sain ikkunapaikan kakkosluokasta. Noin neljänkymmenen minuutin matkan olisi voinut ehkä seistäkin, kuten monet tekivät, mutta olihan tuolilla mukava istua. Maisemia en sen sijaan nähnyt käytännössä lainkaan, sillä matkaosuus Bolognasta Firenzeen ajettiin melkein kokonaan kymmenien kilometrien pituisissa tunneleissa. Nopean Frecciabianca-junan vauhti oli parhaimmillaan 246 kilometriä tunnissa, ja saavuimme Firenzeen puoli kolmelta. Firenzessä paahtoi aurinko taas kuumasti ja ilman lämpötila oli tukahduttavat 31 astetta. Päivän viimeisen junamatkan taitoin paikallisjunalla Pisaan. Istuin yksin pitkän junan toisessa vaunussa veturista lukien koko tuon viidenkymmenen minuutin ajan.