Tiistai 16.7. - kymmenes päivä

Aurinko oli ehtinyt sarastaa herättyäni seitsemältä keskellä Välimerta. Valmistauduin aamiaiselle, jota alettiin tarjoilla kahdeksalta laivan kahvila-ravintolassa. Toisin kuin ruotsinlaivan aamiaisbuffet täällä tiskin takana hääri pitkä rivi valkoisiin asuihin pukeutuneita tarjoilijoita ja kokkeja, jotka annostelivat aamiaisen asiakkaan tilauksen mukaan. Tarjonta oli melko niukkaa, kun vertasin sitä eräiden hotellien runsaisiin noutopöytiin puhumattakaan ruotsinlaivojen meriaamiaisiin. Otin kahvin ja kahden sämpylän lisäksi jugurtin ja lasillisen appelsiinimehua ja menin kassalle. Sitten valkeni totuus kahden ja puolen euron hintaisesta ennakkoon maksamastani standardiaamiaisesta. Se sisälsi vain kahvin, kaksi sämpylää ja marmeladilevitteen. Kaikki muu piti maksaa käteisellä erikseen, joten jouduin pulittamaan jugurtista ja mehusta vielä melkein viisi euroa. Laiva tuntui olleen melkoinen rahastuskone, sillä juustolajitelmakin yksistään maksoi viisi euroa. Laiha aamiainen oli nopeasti syöty. Menin aamupalan jälkeen aurinkokannelle, jossa oli jo kahdeksan jälkeen erittäin lämmintä ja ennen kaikkea kosteaa. Paita tuntui liimautuvan päälle, jos sattui seisomaan pidemmän aikaa auringossa. Keskellä Välimerta ei toisaalta ollut mitään nähtävää, sillä kaikkialla näkyi vain harmaansinistä vettä ja pilvetön taivas. Palasin takaisin hyttiin, mutta en päässyt sisään. Yritin pitkän aikaa avata ovea hyttikortillani työntäen sitä lopulta kaikissa eri asennoissa kortinlukijaan. Joka kerta lukon punainen valo välähti, ja loppujen lopuksi menin laivan vastaanottoon, josta sain uuden hyttikortin. Tämäkään kortti ei ensimmäisellä vilautuksella avannut lukkoa vaan vasta toinen yritys näytti vihreää valoa. Yhdeksän aikaan aamulla laiva oli noin puolivälissä eikä päivän ohjelmassa ollut oikein muuta kuin lepäilyä ja rentoilua. Käytinkin toimettomuuden laivalla lomailuun, sillä sen olin todellakin ansainnut vauhdikkaan ensimmäisen matkaviikkoni jälkeen.

Päivä Välimerellä

Laiva pistäytyi kello yksitoista Porte Torresin satamassa Sardinian saaren pohjoispuolella ja vaihtoi osan matkustajista. Aurinkokannella oli läkähdyttävän ellei jopa polttavan kuumaa auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Pysähdys oli sopivasti lounasaikaan, ja ajattelin pistäytyä pienellä välipalalla. Ajatus jäi pelkäksi aikeeksi, sillä laivan molemmat ravintolat olivat kiinni eikä missään ollut myyntiautomaatteja. Pienistä baareista sai makeisia ja alkoholiannoksia, mutta esimerkiksi vettä ei ollut myytävänä pulloissa. Kahvi tarjoiltiin italialaiseen tapaan sormustimen kokoisista lasten leikkiastiastoa muistuttaneista kupeista. Vitriinit ammottivat tyhjyyttään tai niissä ei ollut muuta suuhunpantavaa kuin voisarvia ja leivoksia. Suolaisia paloja tai voileipiä ei ollut, ja monet reppumatkailijat söivätkin omia eväitään, mikä ei ollut lainkaan huonompi ajatus. Tuntui uskomattomalta katsoa langanlaihoja italialaisnuorukaisia ja sitten samaan hengenvetoon kääntää katseensa Marie Antoinetten -tyyliseen herkkubaariin kaikkine leivoksineen ja voisarvineen. Näitäkö makeita leivonnaisia italialaiset tosiaan söivät päivät pitkät ja silti pitivät sopusuhtaisen sutjakkaat muotonsa?

Laivamme lähti Porte Torresin satamasta kello kaksitoista viivyttyään siellä tunnin ajan. Samalla avautui kahvila-ravintola, ja menin lounaalle. Aamiaiskäytännöstä jo viisastuneena tiesin, että kaikki syötävät piti ostaa erikseen. Kevyelle lasagnelounaalle kertyi lopulta hintaa kymmenisen euroa, mitä pidin olosuhteisiin nähden kohtuullisena. Sellaisenkin erikoisuuden panin aamiaisella merkille, että jos halusi maksaa luottokortilla, kannatti se näyttää heti kassalle tullessaan. Muussa tapauksessa kassa ehti aloittaa ja ostokset piti maksaa käteisellä. Italialaiset ravintolaerikoisuudet eivät päättyneet tähän. Lounaan jälkeen menin baariin kahville, jota ei saanut ravintolassa. Baaritiskillä ei otettu tilauksia vastaan, vaan ensin tilattiin viereisestä kassakojusta kaikki, mitä baarista haluttiin ja sitten maksun jälkeen kassakuittia vastaan baarista annettiin tilatut juomat ja syömiset. Tilaamani puolentoista euron hintainen Cafe Americano syntyi taas monimutkaisen rituaalin tuloksena, ja tälläkin kertaa sain sen mustana desilitran vetoisessa sormustimessa.

Saapuminen Civitavecchiaan

Alkuillasta kello kuusi siivooja koputti hytin ovea. Oli aika luovuttaa hytti ja kavuta ylemmälle kannelle odottamaan maihinnousua. Hyttini lähellä sijainnut hissi oli tietysti täynnä, kun kaikki muutkin matkustajat olivat jättäneet hyttinsä samaan aikaan. Alas mennessään hissi kävi seitsemännellä ja kahdeksannella kannella keräilemässä matkustajia ja kun se viimein pysähtyi yhdeksännellä kannella, jossa sitä odottelin, oli se jo luonnollisesti tupaten täynnä. Laivamme oli 45 minuuttia myöhässä ja kiinnittyi Civitavecchian satamalaituriin puoli kahdeksalta illalla. Kuulutuksia myöhästymisestä oli tullut pitkin iltapäivää, joten matkan venähtäminen ei tullut yllätyksenä. Saavuin Italiaan illansuussa ja edessä oli yöpyminen. Matkaa suunnitellessani olin päättänyt jäädä kaupunkiin yöksi, koska Roomaan olisi ollut vielä tunnin junamatka ja olisin saapunut sinne yömyöhään. Ajatus hotellin etsimisestä ennestään tuntemattoman miljoonakaupungin yössä ei houkutellut, ja kun joka tapauksessa jouduin jäämään jonnekin yöksi, niin katsoin järkevämmäksi jäädä Civitavecchiaan ja lähteä sieltä seuraavana aamuna Roomaan.

Matkustaja-autolautan tyhjentäminen vei aikansa. Jokainen matkustaja pakkautui käytäville ja eteni hitaasti laivan perästä ulkoilmaan. Satama-alue näytti keskeneräiseltä ja jopa tulliasema oli pystytetty väliaikaiseen telttaan. Totiset rajavartiomiehet tarkkailivat jokaista matkustajaa, jonka jälkeen tuijottavat katseet lankesivat yhtä tiukan oloisilta tullimiehiltä. Pääsin rajamuodollisuuksien läpi muitta mutkitta. Olimmehan sentään tulleet Espanjasta Italiaan ja vaikka Euroopan unionissa liikuimmekin, oli Italian puolella aivan normaalit, vaikkakin hyvin sujuneet rajamuodollisuudet. Olin tutkinut karttaa jo valmiiksi löytääkseni hotellin nopeasti. Kartalla hotelli näytti sijaitsevan aivan sataman tuntumassa, mutta sinne pääseminen oli helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Satama-alue oli aidattu eivätkä jalankulkijat päässeet sieltä kuin yhtä reittiä, ja se oli suoraan eteenpäin. Vieressä kulki vilkasliikenteinen katu, joten sen ylittäminen ei tullut kuuloonkaan. Jouduin suunnitelmistani poiketen kävelemään keskustaan asti ja palaamaan sieltä melkein yhtä pitkän matkan toista katua pitkin takaisin hotellin suuntaan. Jalkakäytävät olivat nekin väliaikaisesti betoniporsailla aidattuja ja vähän väliä jalankulku siirtyi kadun toiselle puolelle ja takaisin toiselle puolelle. Muutaman kerran jalankulku kiersi jonkun vanhan rakennuksen ympäri eli ainakaan jalan kulkevia laivamatkustajia nämä järjestelyt eivät kovin hyvin palvelleet. Majapaikkani löytyi lopulta helposti ja se tuli itse asiassa kuin vahingossa eteeni.

Kello oli varttia vaille yhdeksän illalla saavuttuani hotelli Traghettoon. Laivalta poistumiseen ja kaupungilla kävelyyn kului siis noin tunti aikaa. Hotelli oli hieman nuhjuinen ja aavistuksen vanhahko. Huoneeni haisi pinttyneelle tupakalle niin kuin tällaisissa vanhoissa remontoimattomissa hotelleissa yleensä oli tapana. Hanoista oli niklaukset kuluneet jo vuosia sitten ja peilikin alkoi näyttää vanhenemisen merkkejä. Periaatteessa hotellissa ja huoneessa ei ollut mitään vikaa ja kelpasi hyvin yhden yön yöpymiseen.