Lauantai 17. heinäkuuta - kahdeksas päivä

Aamu San Sebastianissa alkoi tihkusateessa. Heräsin taas aikaisin, sillä juna lähti hieman ennen kahdeksaa aamulla. Katsoin ikkunasta ulos ja siellä tuntui viileältä. Lähes viikon tauon jälkeen puin pitkät housut jalkaan ja vedin sadetakin niskaan ja kävelin Calle de Lagazpia pitkin asemalle, jonne hostelista oli vain kymmenen minuutin kävelymatka. En tuntenut espanjalaisia asemakäytäntöjä, joten katsoin monitorista lähtölaiturin ja astelin kohti kiskoja. Vastaan tuli vartija, joka pyysi saada nähdä matkalippuni. Sitten hän sanoi jotain espanjaksi ja ainoa, mitä ymmärsin, oli kontrolli. Menin häntä koipien välissä takaisin asemahalliin muiden turistien mukana ja kysyin neuvonnasta, mitä piti tehdä päästäkseen junaan. Luin asemalle tullessani jotain espanjankielistä julistetta aiheesta, mutta en siitä juuri mitään ymmärtänyt. Asemalla oli lentokenttien tapaan lähtöselvitys, jossa portilla kerättiin matkalippujen vastakappaleet. Vasta tämän jälkeen pääsin laiturialueelle. Samalla selvisivät myös portit, jotka näin saapuessani asemalle edellisenä päivänä. Nyt ymmärsin myös sen, miksi matkalippuja ei tarkastettu junassa Irunista San Sebastianiin, ne olisi pitänyt näyttää asemalaiturin lähtöselvitysportilla, jonka olin yksinkertaisesti vain hypännyt yli.

San Sebastianista Pamplonan kautta Madridiin

Ykkösluokan vaunussa ei ollut sähköä kannettavalle mikrolleni. Konduktööri tosin jakoi matkustajille kuulokkeet elokuvaa varten. Juna oli matkalla Barcelonaan ja siinä esitettiin matkan ajan elokuvaa. Olin tarkoituksella valinnut pysähdyspaikaksi Pamplonan enkä mennyt suoraan Madridiin. Piipahdus Pamplonassa täyttäisi jälleen yhden tavoitteistani seurata Ernest Hemingwayn (1899-1961) jalanjälkiä joskus 1920-luvulla Ranskasta Espanjaan. Kaupungit ovat sittemmin muuttuneet melkein tunnistamattomiksi, tosin Hemingwayn kuvailema Plaza de Castillo seisoi yhä paikoillaan.

En ehtinyt syödä aamiaista ja ajattelin kuitata sen junan ravintolavaunussa. Siellä nuori miehenalku hääri tiskin takana ja tunnisti minut turistiksi, sillä en lainkaan näyttänyt perusespanjalaiselta ja vielä vähemmän baskilta. Hetken kuluttua hän kysyi espanjaksi, kuka on seuraava. Samalla hänen päänsä kääntyili vasemmalta oikealle ikään kuin etsien jotain muuta asiakasta kuin minut. Tilasin aamiaisen, jolloin hänen kasvoilleen levisi suuri helpottunut hymy. Kädet tekivät ilmassa leikkaavan liikkeen ja samalla kajahti ilahtuneesti: "Se on loppu!" Välittömästi hän siirtyi seuraavan asiakkaan luokse ja jätti minut ilman. Saattaa olla, että aamiaistarvikkeet olivat todella päässeet loppumaan, mutta saattaa myös olla niin, ettei nuorukainen osannut muuta kuin espanjaa ja arveli joutuvansa vaikeaan asiakaspalvelutilanteeseen turistin näköisen henkilön kanssa. Tilanteesta oli helppo päästä näin eroon. Hieman olen ihmetellyt eteläeurooppalaisten nuorten ammatinvalintaa. Jos nimittäin ryhtyy matkailualalle, on englannin kielen taitaminen edes välttävästi enemmän sääntö kuin poikkeus.

Matka Pamplonaan kesti noin pari tuntia eikä reissua ollut jäljellä enää kuin reilu puoli tuntia. Päätin odottaa ja syödä jotain kaupungilla. Matka vei meidät läpi Luoteis-Espanjan vuoristoalueen ja näkymät olivat paikoin henkeäsalpaavan upeat. Juna kiemurteli vuorten välistä ja kulku tuntui ajoittain melko kuoppaiselta. Espanjan maaseutu oli välillä aavikkomaisen kuivaa hiekkaerämaata ja toisinaan vehreitä laitumia sekä istutuksia. Siellä täällä lorisi pieni vuoristopuro, jonka yli oli rakennettu rautatiesiltoja. Samalla kun maisemat vaihtuivat vuorista tasaisemmaksi, jäivät tummat sadepilvet Navarran vuoriryppään taakse Biskajanlahden puolelle. Vaunun näyttötaulussa luki muun matkantekoon liittyvän informaation lisäksi ulkolämpötila, joka nousi vähintään asteella tunnissa. San Sebastianin 16 asteen aamusta oli edetty jo 23 asteen aamupäivään. Saavuimme perille melko tarkkaan aikataulun mukaisesti. Pampolanan rautatieasema oli vaatimaton eikä siellä ollut väentungosta. Pyysin aseman lipunmyynnistä kaupungin kartan ja suuntasin ulko-ovesta ulos. Hetken karttaa tutkittuani päätin ottaa taksin. Kysyin kuljettajalta, paljonko matka keskustaan maksoi. Hän arveli hinnaksi viisi, seitsemän euroa. Taksi vei minut seitsemällä eurolla vanhan kaupungin laidalle, aivan Plaza de Castillon torin viereen.

Tori oli hiljainen ja lähes autio. Siellä täällä joku käveli sen poikki ja joku oli istahtanut penkille puhumaan kännykkäänsä. Puolipilvinen sää harmasi taivaan, enkä tiennyt, kaikkoavatko pilvet vielä tänään vai jääkö säätila tällaiseksi. Minulla ei olisi ollut aikaakaan jäädä ottamaan siitä selvää, koska matkaohjelmassani oli varattu vain vaivaiset neljä tuntia tutustua tähän historialliseen kaupunkiin. Kävelin torin ympäri ja tutkin kartasta, mihin sitten mentiin. Siirryin aukion laidalle Gazteluko Plazalle, josta käännyin jollekin kapealle sivukujalle. Sen jälkeen annoin nenänpään määrätä suunnan. Kiertelin vanhaa kaupunkia ristiin rastiin ja yritin kuvitella elämää Hemingwayn kirjan aikoihin. Kuuluisat San Ferminin härkäjuhlat olivat päättyneet noin viikko sitten ja kaduilta purettiin aitauksia, jotka oli pystytetty ohjaaman härkien juoksuja kaupungin läpi. San Ferminin juhlallisuuksia oli juhlittu jo vuosisatojen ajan, mutta vasta Hemingwayn romaani Ja aurinko nousee kertoi niistä muulle maailmalle ensimmäisen kerran 1920-luvulla, kun kirja ilmestyi. Kirja synnytti valtavan kiinnostuksen, ja seuraavina vuosina kaupunkiin alkoi virrata yhä enemmän uteliaita matkailijoita. Myöhemmin Hemingway sai kaupungin johdolta virallisen tunnustuksen matkailunedistämisestä. Hemingwayn nimeen ei voi olla törmäämättä Pamplonassa, sillä sen verran merkittävän kulttuuriteon hän romaanillaan teki. Tämän päivän Pamplona on tyystin erinäköinen kuin vajaat sata vuotta sitten. Se on kuin mikä tahansa nykyaikainen suurkaupunki, jonka vanhasta keskustasta on muodostunut eräänlainen ulkoilmamuseo.

Tilasin eräässä pienessä kahvila-konditoriossa ison kahvin ja vitriinin suurimman kahvileivän. Se oli eräänlainen lyttyyn lyöty voisarvi, jonka läpimitta oli parikymmentä senttiä. Kahvissa nämä espanjalaiset pihtailivat toisin kuin amerikkalaisperäinen Starbucks. Korkean lasin pohjalle lorahti sormustimellinen kahvia ja loput lasin sisällöstä oli kuumaa maitoa. Aloin jo kaivata suurkaupungin tarjontaa ja Starbucksin puolen litran kahvikuppeja. Junan lähtöön oli vielä aikaa ja käväisin seuraavaksi kaupungin matkailutoimistossa, joka sijaitsi Plaza San Franciscon laidalla vanhassa kaupungissa. Tiedustelin tapaa päästä rautatieasemalle, sillä taksimatka sieltä tuntui pitkältä enkä toisaalta halunnut maksaa toista taksimatkaa takaisin. Näin tullessa bussipysäkin aseman edustalla ja nyt arvelin, että tällä bussilla varmasti pääsee takaisin. Tuntemattomissa kaupungeissa ei aina uskalla astua outojen bussien kyytiin, kun ei koskaan tiedä, mihin ne vievät, enkä viipynyt Pamplonassa kuin neljä tuntia, joten uusiin seikkailuihin ei ollut aikaa. Sain neuvonnasta reittikartan ja ystävällinen virkailija neuvoi astumaan bussiin numero yhdeksän Renfen suuntaan. Pysäkki sijaitsi vanhan kaupungin vieressä Paseo Sarasateen puistikon laidalla. Ensi kerralla tiedän ottaa kyseisen bussin ja jäädä pois tällä pysäkillä, niin olen kaupungin keskustassa. Bussilipun hinta oli 1,10 euroa.

Pamplonasta Madridiin

Ennen junan lähtöä kävin syömässä lounaan El Corte Ingles -tavaratalon ylimmässä kerroksessa sijainneessa ravintolassa. Sain muutaman päivän pikaruokailun jälkeen kunnon ruokaa, kun tilasin pasta bolognese -annoksen juomineen vajaalla kympillä. Tämän tavaratalon ravintolat ovat häivähdyksen verran tyylikkäitä ja niissä tarjoillaan tavallisia kotiruoka-annoksia kohtuulliseen hintaan. Ruokailun jälkeen junan lähtöön jäi enää tunti ja katsoin parhaaksi painella asemalle. Bussikyyti kesti parikymmentä minuuttia ja muutaman pakollisen kierroksen jälkeen saavuin taas rautatien ääreen. Samat lähtöselvitysseremoniat toistuivat ja istuuduin tyhjään ykkösluokan vaunuun, johon lopulta tuli lisäkseni vain kaksi muuta matkustajaa.

Ensimmäisen kerran sain todella nauttia ykkösluokan palveluista kaikilla herkuilla. Vaunussa kiersi enemmänkin junahenkilökuntaa. Pian lähdön jälkeen matkustajille tarjoiltiin lounas. Kahdesta vaihtoehdosta sai valita joko lämpimän liha-annoksen tai kylmän salaattiannoksen. Vaikka olinkin tuntia aiemmin syönyt, otin lämpimän lounaan, joka tarjoiltiin valitsemallaan juomalla. Annos oli lentokoneista tuttu pieni tarjotin, joten iso nälkä sillä satsilla ei olisi kuitenkaan lähtenyt. Sitten seurasi kahvitarjoilu suklaakekseineen sekä halutessaan olisi saanut myös paukkuja ykkösluokan minibaarista. Olo tuntui ruhtinaalliselta, mutta olinhan jo maksanut tästä palvelusta reilun kympin paikkavarauksen muodossa. Kaiken päätteeksi osastossa näytettiin pitkä elokuva, jonka tosin olin ehtinyt jo nähdä lentokoneessa, kun viime maaliskuussa kävin Kap Verdessä. Jostakin syystä kuljetusyhtiöt näyttävät tykästyneen matkaopas Georgian (Nia Vardalos) elämästä kertovaan komediaelokuvaan Kreikkalainen lomamatka (My Life in Ruins, 2009), jonka nyt katsoin espanjaksi dubattuna. Tosin nukahdin puoleksi tunniksi keskellä elokuvaa, mutta en menettänyt mitään.

Maisemat matkalla Madridiin olivat ajoittain komeat. Voin vain kuvitella, miltä maisemareitti Burgosista Madridiin olisi näyttänyt. Olisin voinut ottaa myös tämän reitin, mutta sitä kautta junat kulkivat harvemmin ja aikatauluni kannalta vääriin aikoihin. Kuljimme tällä kertaa itäisempää reittiä, joka sivusi Zaragozan kaupunkia siellä kuitenkaan käymättä. Ihmisasutuksen merkit alkoivat näkyä, kun lähestyimme Madridia. Juna saapui Atochan asemalle aikataulun mukaan kahtakymmentä vaille kuusi iltapäivällä. Hain asemalla sijainneesta kaupungin matkailutoimiston tiskiltä kaupungin kartan, koska seuraavaksi piti suunnistaa hotelliin. Rautatieasemalta oli yhteys metroasemalle, josta sain metrokartan ja ostin kolmen päivän matkailijalipun. Matkailijalippu oli kätevä tapa liikkua Madridissa, jossa metrolla pääsi nopeasti paikasta toiseen. Ostin lipun automaatilta, jossa tarjosin sille maksuksi luottokorttiani. Kone kuitenkin sylkäisi sen ulos ja väitti, ettei se kelvannut maksuksi, vaikka MasterCard oli yksi hyväksytyistä maksuvälineistä. Matkoilla olin ennenkin törmännyt tilanteisiin, joissa ulkomaalainen luottokortti ei aina kelvannut kaikkialla. Kaivoin kuvetta ja syötin koneelle 11,60 euroa käteisenä.

Ensisilmäys Madridiin

Suunnistaminen metrokartalla oli helppoa ja löysin pian perille. Atochan asemalta ajoi metrolinja numero yksi keskustaan. Hotelliin ei ollut suoraa yhteyttä, ja vaihdoin ykköslinjalta keskustassa Gran Vian asemalla viitoslinjalle. Jäin pois Puerta de Toledon asemalla, josta kävelin muutaman korttelin päässä sijainneeseen hotelliini. Madridissa oli hiostavan kuuma. Ulkolämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta. Onneksi HRC eli Hotel Reyes Catolicos -hotelli löytyi verrattain helposti, koska olin aiemmin tutustunut ympäristöön Googlen katunäkymällä. Rautatieasemalla ja metromatkoihin meni yllättävän paljon aikaa, sillä saavuin hotelliin noin seitsemän aikaan illalla. Huone oli suorastaan luksusta. Siellä oli oma WC ja suihku näinä päivinä harvinaisella kylpyammeella, ilmastointi ja käytännössä kaikki hotellin mukavuudet ilmaista nettiyhteyttä myöten. Hotellin Internet-yhteydellä ei tosin tehnyt juuri mitään, sillä se oli toivottoman hidas ja siis käytännössä lähestulkoon käyttökelvoton. Kirjauduttuani sisään vaihdoin ylleni kevyemmät vaatteet ja lähdin saman tien tutustumaan kaupunkiin. Sain vastaanottovirkailijalta muutaman vinkin, mihin päin keskustaa kannatti suunnata.

Keskustan kaupat olivat myöhään avoinna lauantainakin. Madridissa riitti kauppoja ja pitkiä ostoskatuja. Aloitin kierroksen jäämällä pois Gran Vian metroasemalla, josta kiertelin edestakaisin ostoskadulta toiselle. Väentungos oli valtava. Pelkästään katujen läpikäyntiin sain kulumaan pari tuntia aikaa. Ostin El Corte Ingles -tavaratalon pohjakerroksessa sijainneesta ruokakaupasta tarvikkeita iltapalaa varten ja palasin takaisin hotelliin hieman ennen kello kymmenen illalla. Ulkona oli lämmintä pitkälle iltaan asti eikä hikoilulta voinut välttyä.