Tiistai 27. heinäkuuta - kahdeksastoista päivä

Lyonin aamutaivaan peitti tasainen harmaa pilvikerros. Helteet olivat ohi tältä erää ja pitkille housuille tuli taas käyttöä usean kuuman päivän jälkeen. Yhdeksän ja puolen euron hintainen aamiainen ei sisältynyt huoneen hintaan eikä minulla olisi ollut aikaa jäädä sitä syömään, koska nukuin pitkään aamulla. Rautatieasema oli näköetäisyyden päässä eikä junalle ollut tänään kiirettä. Kirjoittauduin ulos hotellista ja jouduin maksamaan 99 sentin veron yöpymisestä. Jo Marseillessa maksamani omituinen vero oli saanut minut edellisenä iltana kirjoittamaan sähköpostiviestin Hotels.comin asiakaspalveluun, koska heiltä saamassani varausvahvistuksessa mainittiin, että kokonaishinta sisälsi kaikki verot ja maksut. Söin aamiaisen aseman kahvilassa ja puoli kymmeneltä oli aika jättää Lyon, jonka olin sisällyttänyt matkaohjelmaani siinä toivossa, että kaupunki olisi mielenkiintoinen ja täynnä nähtävyyksiä. Nyt tiedän, ettei Lyoniin enää tarvitse poiketa ainakaan lomailun merkeissä. Koko päivän kestävä junataival alkoi paikallisjunan kyydissä Mulhouseen.

Lyonista Frankfurtiin

Mulhouseen oli matkaa neljä tuntia. Ykkösluokan vaunussa ei ollut sähköliitäntöjä kuin siellä täällä muutamien istuinten vieressä. Eräs matkustaja jäi pois väliasemalla ja vaihdoin paikkaa vapautuneelle istuimelle. Sähköt pätkivät enkä ehtinyt käyttää konetta kuin vajaa puoli tuntia, kun jo saavuimme Mulhouseen. Sitä ennen käväisimme Belfortin asemalla, jossa junan veturi vaihtoi paikkaa ja juna alkoi minun näkökulmastani peruuttaa, mutta auringon asennosta päätellen vaihtoi kuitenkin raiteita jossakin vaiheessa oikeaan suuntaan. Luin ajankulukseni Antoni Gaudín (1852-1926) suunnittelemasta La Pedrera -talosta kertovaa kirjaa, jonka olin ostanut rakennuksen myymälästä Barcelonassa. Jäin pois junasta Mulhousen asemalla, jossa minulla oli parikymmentä minuuttia aikaa vaihtaa Baseliin menevään junaan. Mulhouse oli pieni kylä Ranskan itälaidalla tai ainakin sen rautatieasema oli pieni ja ajan hampaan kuluttama. Junan vaihto pienellä asemalla kävi ongelmitta ja matka jatkui kohti Sveitsiä. Alkuperäisen matkasuunnitelmani mukaan olin ajatellut yöpyä Bernissä, mutta en löytänyt sieltä edullista majoitusta, joten vierailu Sveitsin maaperällä sai jäädä puolen tunnin mittaiseksi junan vaihtoa odottaen.

Basel oli alle puolen tunnin junamatkan päässä Mulhousesta. Tuona aikana ylitimme Ranskan ja Sveitsin välisen rajan ja viimeinen asema ennen Sveitsiä oli Saint-Louis. Sen jälkeen junassa alkoi kierrellä siviilipukuisia tullivirkailijoita tarkistamassa matkustajien passeja. Minun passiani ei tarkistettu ja ajoin suoraan Baseliin. Siellä kuljin läpi tullimuodollisuuksien. Kaksi jämerän näköistä virkapukuista miestä seisoi käytävän molemmin puolin. Kaivoin passini esiin jo valmiiksi, mutta tullimiehen tiukka katse silmiini riitti ja tervehtivän etusormen heilahdus oli merkki jatkaa eteenpäin. Passiani ei edes vilkaistu ja laitoin se takaisin kaulakukkaron taskuun. Tässä vaiheessa oli aika todeta itsekseen, että ihonvärillä ja kasvonpiirteillä oli merkitystä, jäikö tullimiesten tarkastukseen vai ei. Olin todistanut tämän näytelmän jo aiemmin tällä matkalla, kun Madridissa poliisi pyysi keskellä katua saada nähtäväkseen henkilöllisyyspaperit eräältä mieheltä, joka näytti olleen kotoisin jostakin Lähi-idästä.

Baselissa minulla oli puoli tuntia aikaa vaihtaa Frankfurtiin menevään junaan. Käytin pysähdyksen hyödykseni ja söin nopean välipalan asemalla. En ollut vaihtanut mitään valuuttoja tälle matkalle eikä taskussani siis ollut Sveitsin frangejakaan. Ensimmäinen kahvila, johon pysähdyin, otti vastaan vain käteistä, ja jatkoin eteenpäin naapurikahvilan puolelle. Siellä luottokortti kävi maksuksi ja ostin salamipatongin ja kupin kahvia. Mitä pohjoisemmaksi Eurooppaa tultiin sitä suuremmaksi alkoivat myös kahvikuppien koot kasvaa. Sveitsin puolella tavallinen kahviannos oli ainakin kaksi tai jopa kolme kertaa suurempi kuin hienostelevassa Ranskassa. Puoli tuntia hupeni nopeasti ja siirryin lähtölaiturille, jossa juna jo odottelikin. Junasta puuttui ykkösluokan vaununi numero 12, ja astuin sisään vaunuun numero 11. Siellä joku matkaseurue jo selvitteli istumapaikkojaan junahenkilökunnan kanssa. Minäkin kysyin, missä vaununi oli, mutta ystävällinen virkailija sanoi, että vaunu oli väliaikaisesti poissa käytöstä ja että voin istua mille tahansa paikalle, sillä junassa oli vain kourallinen matkustajia. Vaunu näytti uudelta ja siinä oli sähköliitäntä jokaisessa istuimessa, joten saatoin taas jatkaa matkapäiväkirjan kirjoittamista seuraavien kolmen tunnin ajan, jonka matka Frankfurtiin kesti.

Pian lähdön jälkeen junassa kiersi siniseen virkapukuun sonnustautuneita turvallisuusmiehiä koiran kanssa. Koiran annettiin nuuhkia matkustajien matkatavaroita, ja erään matkustajan kohdalla se alkoi haukkua. Miehen läppärilaukku avattiin näyttävästi käytävän lattialle ja turvallisuusmiehet tutkivat sen. Tilanne oli nopeasti ohi, kun mitään epäilyttävää ei löytynyt. Olimme Sveitsin ja Saksan rajamailla eikä aikaakaan, kun vaunuun tuli aseistautunut parivaljakko vihreässä virkapuvussa mustat reput selässä. Matkustajien turvallisuudesta pidettiin hyvää huolta. Turvatoimet olivat näyttävät ja järeät samaan tapaan kuin Espanjassa ja Ranskassa. Saksan rautateiden ykkösluokassa pelasi hyvä palvelu. Se ei kuitenkaan vielä vetänyt vertoja espanjalaiseen palveluun, joka oli tähän mennessä ollut parhainta. Vaunussa oli pöytiintarjoilu, joten ravintolavaunuun ei tarvinnut vaivautua vaan tilaukset kannettiin osastoon. Tervetuliaisiksi rautatieyhtiö jakoi matkustajille pähkinäsekoituspussin. Juna körötteli ajoittain hitaasti asemalta toiselle kuten Freiburgista Baden-Badeniin. Pitkä matka kului silti kuin siivillä välillä pysähdellen ja taas vauhdikkaasti edeten. Maisemia matkalla ei juuri nähnyt, koska kuljimme paikoitellen keskellä saksalaista maaseutua.

Ilta Frankfurtissa

Pitkä junamatka Ranskan maaseudulta Saksaan oli takana. Juna pysähtyi Frankfurtin päärautatieasemalle kuuden aikoihin illalla. Kaupungissa oli vaihtelevaa pilvisyyttä ja aurinko pilkahteli pilvien lomasta silloin tällöin. Saksan rautatieyhtiöllä oli oma palvelutiski ykkösluokan matkustajille, jonne menin heti junan saavuttua asemalle. Tiskille ei ollut jonoa toisin kuin seinän takana olleessa lipunmyyntitoimistossa. Pääsin virkailijan pakeille heti ja varasin istumapaikat seuraavan päivän juniin Hampurin kautta Kööpenhaminaan. Palvelu oli sujuvaa ja niin nopeaa, että tarkistin vielä pariin kertaan saaneeni oikeanlaiset varaukset. Frankfurt kuului matkaohjelmaani kahdestakin syystä. Ensinnäkin joutuisin yöpymään kaupungissa ja toisekseen halusin käydä Main Tower -pilvenpiirtäjän katolla. Paikkavarausten jälkeen menin naapurissa sijainneeseen kaupungin matkailutoimistoon ja ostin sieltä viidelläkymmenellä sentillä kaupungin kartan. Samalla tiedustelin joukkoliikennelippujen hintoja, ja minulle suositeltiin kuuden euron hintaista päivälippua, jolla sain matkustaa kaupungissa mielin määrin päivä ajan. Lippuja myytiin pysäkkien automaateista, joihin ei tosin kelvannut kuin kolikot ja viiden tai kymmenen euron setelit. Lompakossani oli jäljellä enää vain kahdenkympin seteleitä, ja palasin takaisin asemarakennukseen rikkomaan seteliä pienemmäksi. Rahan vaihto onnistui matkatavarasäilytyksen kassalla.

Olin edellisenä iltana vieraillut Hotelli Arosan sivuilla netissä ja selvittänyt ajo-ohjeet hotelliin. Hotellille pääsi näppärästi raitiovaunulla, joka lähti aivan päärautatieaseman pääoven edestä ja pysähtyi viiden pysäkin jälkeen Schwalbachin pysäkillä. Siitä oli hotellille kävelymatkaa parikymmentä metriä. Seutu oli enimmäkseen asuinaluetta, mutta Mainzener Strasse, jolla hotelli sijaitsi, näytti vilkkaalta lukuisine kauppoineen ja ravintoloineen. Näin jo kaukaa hotellin kyltin ja kohta jo olinkin sisällä. Hotelli oli kaikin puolin siisti ja toimiva. Huoneeni oli erittäin kodikas ja niin ikään siisti ja käytännöllinen. Varustelu oli aivan omaa luokkaansa. Huoneessa oli tohvelit, hammasharjapakkaus, silitysrauta, minibaarintapainen pieni jääkaappi sekä ilmastointi. Kolme vuodetta tahtoi sanoa, että minut oli majoitettu dreibettzimmeriin yhden hengen hinnalla. Jätin matkalaukun hotelliin ja lähdin kaupungille. Pysähdyin ratikalla taas aseman eteen ja kävelin Kaiserstrassea pitkin kohti Mainhattania eli liike-elämän keskusta, jossa seisoivat Euroopan korkeimmat pilvenpiirtäjät. Frankfurt (vai pitäisikö kaupunkia kutsua Bankfurtiksi) on eittämättä Euroopan liike-elämän ja rahamaailman keskus, jossa aikamme talousikonit esittäytyvät vieri vieressä. Ensimmäisessä kadunkulmassa tarkistin suuntani kartasta ja käännyin Elbestrasselle vasemmalle. Katunäkymä oli lohduton. Kello oli vasta seitsemän illalla ja ovien kynnyksillä istui narkkareita ja humalaisia örveltäen jotain käsittämätöntä toisilleen tai lojuen muuten vain kadulla silmät ristissä. Käveltyäni korttelin verran tulin Taunusstrasselle. Se oli jonkinlainen Frankfurtin punaisten lyhtyjen katu kaikkine seksiliikkeineen ja eroottisine baareineen. En jäänyt mittaamaan katua sen enempää vaan jatkoin eteenpäin Neue Maizenerstrasselle, jossa sijaitsi 200 metriä korkea Main Tower. Sen katolla oli näköalatasanne, jonne pääsi viiden euron hissilipulla. Lippuja myytiin katutason vastaanotossa ja maksuksi kävi vain käteinen raha. Sen jälkeen oli tavanomainen turvatarkastus ja oma hissi ylös aina 54 kerrokseen asti.

Näkymät näköalatasanteelta Frankfurtin ylle olivat upeat. Näppäilin kymmenittäin valokuvia eri puolilta kaupunkia. Aurinko oli laskemassa ja antoi aivan uudenlaisen kuvakulman kaupunkiin. Näköalatasanteelta näki esteettä kaikkiin ilmansuuntiin. Taivaalta laskeutui tasaisin väliajoin lentokoneita ja parhaimmillaan niitä oli jonossa neljä. Laskeutuvien koneiden määrä oli merkki vilkkaasta ja tärkeästä liike-elämän keskuksesta, jollainen Frankfurt oli. Vierailuni kaupungissa jäi tällä erää lyhyeksi. Viivyin pilvenpiirtäjän katolla melkein tunnin. Ilma oli leppeä eikä tuulikaan juuri puhaltanut. Sää suosi kaikin tavoin käyntiä Frankfurtin kattojen yllä. Poistuessani menin muiden turistien matkassa ensin väärään hissiin. Se ei vienyt kuin yhden kerroksen alaspäin 53 kerroksessa sijainneeseen ravintolakerrokseen. Seurue tilasi vastakkaisella seinällä olevan hissi katutasolle ja hissiä odotellessani ehdin tutustua ravintolan ruokalistaan. Sen halvinkin menu maksoi 69 euroa ja sisällä näytti todella hienolta. Hissi tuli ja putosimme hetkessä takaisin maan pinnalle. Aurinko oli jo melkein laskenut, kun aloin tehdä paluumatkaa hotelliin. Käytin melkein samaa reittiä kuin tullessa, mutta Elbestrassen sijaan kuljin Weserstrassea pitkin. Siellä vastaan ajoi poliisiauto, joka pysähtyi erään katuprostituoidun kohdalle kyselemään tämän papereita. Nainen oli pieni ja ruma ja ajattelin, että kyllä piti olla epätoivoisen seksin tarpeessa, jos tuon naisen matkaan lähti. Käännyin vielä katsomaan, miten haastattelutilanne eteni ja minua huvitti kovasti näky, jossa poliisiauton sivuikkunan vierellä seisoi maksullinen nainen ikään kuin poliisit olisivat olleet asiakkaina. Matkan varrella ostin Mäkkäristä iltapalaksi hampurilaisaterian.

Hotellissa oli ilmainen langaton nettiyhteys. Sen käyttö tosin edellytti kirjatumista ja yhteys oli päällä 20 minuuttia eli juuri sen verran, että ehtisin katsomaan sähköpostistani kirjautumisen aktivoimiseksi tarvittavan linkin. Aktivoinnin jälkeen nettiyhteys olisi voimassa rajoituksetta ja määräämättömän ajan. Kaksikymmentä minuuttia kului, eikä aktivointiviestiä koskaan tullut sähköpostiini. Vasta muutaman päivän kuluttua viesti vihdoin löysi sähköpostilaatikkoni, mutta se oli siinä vaiheessa jo myöhäistä. Muodostin uuden yhteyden ja sain taas uudet 20 minuuttia. En enää vaivautunut taistelemaan monimutkaisen ja hitaan kirjautumisen kanssa vaan menin suoraan Hotels.comin sivuille ja varasin huomiselle huoneen samasta hotelli Nebosta Kööpenhaminassa, jossa olin yöpynyt menomatkalla. Huoneen hinta oli vajaan kolmen viikon aikana ilahduksekseni halventunut viidellä eurolla ja lisäksi sain Hotels.comin kymmenen prosentin alennuksen. Alennukset tosin hupenivat veroihin ja maksuihin, joita kertyi kaikkiaan kymmenisen euroa. Pian varauksen teon jälkeen nettiyhteys katkesi enkä saanut sitä enää pystyyn. Kello oli toisaalta jo paljon ja aamulla piti herätä ajoissa, joten menin sitten nukkumaan.