Yöllä oli satanut vettä. Itse asiassa heräsin keskellä yötä tasaiseen nakutukseen, jonka ensin luulin tulevan naapurihuoneesta jonkin aktin seurauksena. Vasta aamulla tajusin, että tuo nakutus tulikin räystäältä tippuvasta vedestä. Katsoin ikkunasta ulos ja taivas oli harmaa. Nousin lopulta seitsemältä ja kävin aamiaisella. Tunnin aikana taivas oli kirkastunut ja ulkona paistoi aurinko. Kadut olivat kuivuneet, kun lähdin hotellista raitiovaunulla rautatieasemalle. Ilma Frankfurtissa oli raikas ja viileä ja muistutti kovasti kotoista säätilaa. Ratikkapysäkille oli matkaa parikymmentä metriä ja seuraava vaunu tuli viiden minuutin kuluttua. En ollut aivan varma, oliko eilen ostamani päivälippu yhä voimassa, mutta luotin siihen, että pääsen sillä ainakin asemalle asti. Hotellin sijainti oli erinomainen, vaikka matkaa sinne hieman kertyikin. Raitiovaunu ajoi päärautatieaseman edestä melkein suoraan hotellin eteen, joten taival taittui kätevästi ja vain noin kymmenessä minuutissa. Hotelli Arosan aamiainen oli runsas, ja tankkasin itseni ähkykuntoon, koska edessä oli yhdeksän tunnin junamatka Frankfurtista Hampurin kautta Kööpenhaminaan, jonne saapuisin aikataulun mukaan noin kuudelta illalla. Lopputaival kotia kohti taittui nyt pitkillä etapeilla, sillä reissun varrella ei ollut enää mitään uutta minulle.

Frankfurtista Kööpenhaminaan

Junassa tehtiin matkustajille jotain kyselytutkimusta. Viereeni asteli tutkijan näköinen mies, joka suhisi pitkän tovin saksalaisia ässiä, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Kiittelin ja kieltäydyin tietämättä edes, mitä hän halusi. Arvasin vain, että mies oli tekemässä jotain tutkimusta, koska hänen kädessään oli nippu kyselylomakkeita. Tutkimustahan hän oli tekemässä, sillä mies siirtyi seuraavan matkustajan kohdalle, ja seurasin sivusta tapahtumia. Vastaavanlainen tilanne oli syntynyt aiemminkin, kun palasin Aix-en-Provencesta Marseilleen. Junassa oli nuori nainen kyselylomakkeineen ja hän teki ilmeisesti tutkimusta junan käymälöistä. Ainoa sana, jonka tuosta kauniista ranskankielisestä puheesta ymmärsin, oli toilette. Nyökkäilin naiselle ja osoitin, että käymälä on vaunun perällä ja katsoin siihen suuntaan. Nainen tuskastui, kun en ollut ymmärtänyt häntä ja sanoi jotain ranskaksi, jonka arvelin olleen, että unohda koko juttu. Tarkalleen ottaen, olin juuri käyttänyt kyseisestä käymälää ja hän olisi varmaan halunnut haastatella minua kokemuksestani siellä. Koska en osannut ranskaa kuin sanan sieltä ja toisen täältä, niin katsoin parhaaksi olla edes yrittämättä olla hänelle avuksi. Vähäiseen saksan kielen taitooni vetosin nytkin kieltäydyttyäni tämänkertaisesta kyselystä.

Junanvaihto Hampurissa

Matka Frankfurtista Hampuriin kulki läpi vuoristoisen alueen. Sukelsimme vähän väliä pitkiin tunneleihin, joita oli alkumatkasta tusinoittain. Tihkusade jatkui Hampuriin asti, jossa taivas oli tasaisen harmaa, kun saavuimme asemalle hieman ennen kello yhtä iltapäivällä. Seuraavan junan lähtöön oli aikaa puolisen tuntia, ja käväisin haukkaamassa juustocalzonen ja keskikokoisen cafe latten eräässä asemarakennuksen kahvilassa lähellä lähtöraidettamme numero viisi. Sää oli viilennyt jo niin paljon, että kaivoin asemalaiturilla matkalaukusta villapaidan päälleni. Vettä satoi vaihtelevasti välillä tihuttaen ja välillä tauoten. Kööpenhaminan junassa oli uudenaikainen ykkösluokan vaunu kuten oli ollut aamun junassakin. Maisemia ei tällä matkalla juuri voinut ihailla. Ne olivat saksalaisia maaseutumaisemia, peltoja ja metsiä, joten tein mikrolla töitä, kun kerran sähköjä oli saatavana. Mikron akku ei olisi riittänyt koko päivän matkustamiseen, joten lataus silloin tällöin oli paikallaan. Juna jätti Hampurin taakseen puoli kahdelta iltapäivällä. Konduktööri kulki tarkastamassa matkalippuja ja jakoi ykkösluokan matkustajille kupongin, jolla sai hakea ilmaisen suupalan ja juoman ravintolavaunusta. Käväisin käyttämässä etukuponkini ja matkalla ravintolavaunuun ja takaisin jouduin loikkimaan käytävillä istuneiden matkustajien yli. Juna oli ääriään myöten täynnä, mutta ykkösluokassa oli paljon tyhjiä istuimia. Tuolloin mieleeni muistui menomatkan kurjuuteni seisoessani kakkosluokan käytävällä viisi tuntia, kun jouduin vaihtamaan Tukholmasta lähteneestä junasta jo valmiiksi täyteen ahdettuun toiseen junaan. Kupongin jakamiseen oli syynsä. Kohta konnarin jälkeen vaunun käytävälle asteli nuori mieshenkilö paperinippu kainalossa. Istuin vaunun ensimmäisellä rivillä ja hän aloitti minusta esittäytymällä saksaksi. En kuullut oliko hän Helmut vai Konrad, mutta ei sillä ollut väliä. Hän antoi käteeni kyselylomakkeen BordBistro-ravintolavaunun käytöstä. Kerroin, etten käyttänyt ravintolavaunun palveluita, mutta hän intti saada siitäkin vastauksen. Olin kyllästynyt näihin rautatieyhtiöiden jatkuviin kyselyihin, jotka eivät kuitenkaan johtaneet parempaan palveluun, ja työnsin paperin takaisin hänelle.

Kiskot päättyivät Puttgardeniin. Tulimme Saksan rajalle ja edessä oli Fehmarninsalmen ylitys Tanskan puolelle Rödbyyn. Koskaan aiemmin en ollut ylittänyt Itämerta tällä tavalla junalla ja vasta nyt pääsin ensimmäisen kerran junan kyytiin, joka ajoi lähtöasemalta määränpäähän. Kolme viikkoa aiemmin tekemälläni menomatkalla matkustajat tuotiin busseilla satamaan, jossa meidät jätettiin käytännössä oman onnemme ja neuvokkuutemme varaan. Jatkoyhteyksistä Saksan puolella ei tuolloin ollut mitään tietoa, koska junamme oli jäänyt Ringstedin asemalle vähän Kööpenhaminasta etelään. Se juna ei koskaan saapunut Hampuriin, kuten oli ollut tarkoitus. Tänään junamme sähköt katkesivat, tosin tarkoituksellisesti, Puttgardenin satamassa ja ryömimme junan omalla dieselmoottorilla lautalle ja sieltä ulos. Lauttamatka ei kestänyt kuin kolme varttia. Lautan lastauslogistiikka oli vuosien saatossa hiottu huippuunsa ja sen nopeutta saattoi vain ihailla. Kaikki kävi käden käänteessä ja vain muutamissa minuuteissa. Ehdin syödä lautan kahvilassa tanskalaisen pölserin ja sitten olikin jo aika nousta takaisin junaan. Saimme Rödbyssä etuosaan jatkoksi lisää vaunuja, ja ilman paikkavarausta matkustaneet matkustajat pääsivät vihdoin istumaan.

Tanskan puolella paistoi aurinko lämpimästi viiden aikaan iltapäivällä. Saavuimme ajoissa Kööpenhaminaan ja suuntasin heti lipunmyyntitoimistoon. Ulkomaanosasto oli jo sulkeutunut, enkä päässyt hoitamaan reklamaatiotani henkilökohtaisesti. Varasin joka tapauksessa paikan huomisen junaan Malmöstä Tukholmaan. Se juna lähtisi vartin yli kahdeksan aamulla. Sain varauksen tehtyä ja ilmestyin taas nyt jo tutuksi tulleen Missionhotell Nebon ovelle. Kirjoittauduin sisään ja sain huoneiden puutteen vuoksi kahden hengen huoneen yhden hengen hinnalla. Tuplapeti ei haitannut lainkaan. Huone oli tällä kertaa eri kuin menomatkalla, ja hotellissa haisi kaikkialla tunkkainen, vanhan talon haju kuten viime kerrallakin. Tilat olivat kuitenkin yleisesti ottaen siistit ja viihtyisät, vaikka hotellin suihku- ja WC-tilat olivat yhteiskäytössä. Huoneen hintaan sisältyi maukas ja monipuolinen aamiainen.

Hotellin langaton netti oli kohtuuttoman kallis. Menin aseman Mäkkärille, koska se tarjosi ilmaisen nettiyhteyden asiakkailleen eikä minulla ollut mitään virkistävää McFlurry Daim -pehmisjäätelöä vastaan. Ilta oli muuttunut Saksan jälkeen taas aurinkoiseksi ja lämpimäksi niin, että olin jo junassa riisunut Hampurissa ylleni ilmestyneen villapaidan. Poskia kuumotti, sillä taas alkoi olla hiki. Tarkistin sähköpostit ja kaivoin aiempien viestien joukosta Tanskan rautatieyhtiön osoitteen reklamaationi seuraavaa vaihetta varten. Istuskelin Mäkkärin jakkaralla ja asettelin varauslippua pöydällä valokuvaamista varten. Viereeni istuutui yksi hampurilaisravintolan työntekijöistä syömään välipalaansa ja hän kysyi uteliaana, mitä olin tekemässä. Kerroin englanniksi ottavani valokuvan varauslipusta, koska joutuisin antamaan sen rautatieyhtiön asiakaspalvelulle hyvityksen saamiseksi ja halusin säilyttää itselläni edes jonkinlaisen kopion kupongista. Selitin myös pitkän tarinan junaseikkailustani ja miksi hain hyvitystä. Mäkkärin nuori naismyyjä kuunteli mielenkiinnolla seikkailuani ja sanoi kuulevansa aika ajoin kaikenlaisia juttuja tiskillä. Keskustelimme pitkät ajat matkustamisesta, ja hän kertoi olevansa lähdössä Lontooseen seuraavana päivänä. Taukonsa jälkeen hän palasi tiskin taakse ja minä painelin lipunmyyntiluukulle hoitamaan omaa asiaani.

Päätin palauttaa asiakaspalvelun pyytämän varauslipun yhtiön kustannuksella heidän käsiteltäväkseen ja kävin lipunmyynnistä pyytämässä kirjekuoren ja paperia saatekirjettä varten. Jäin jonottamaan vuoroani lipunmyyntiluukulle. Kun vuoroni tuli, samaan aikaan sivusta kiilasi joku mies selittäen, että hänellä olisi oikein nopea kysymys tähän väliin. Sanoin hänelle, että jono on tuolla takana ja että nyt on minun vuoroni ja valtasin koko tiskin itselleni alkaen selvittää asiaani myyjälle. En jäänyt katselemaan, miten mies tilanteeseen reagoi, mutta vuosien varrella olen oppinut pitämään kiinni oikeuksistani, joihin kuului pitkään ja hartaasti odotettu oma vuoro. Lipunmyyntihenkilökunta oli erittäin ystävällinen ja avulias ja lupasi toimittaa kirjeen eteenpäin asiakaspalveluun. Näin oli tämän reklamaation yksi vaihe hoidettu. Kotiin päästyäni lähetän heille vielä pankkiyhteystietoni, koska en muistanut kansainvälisen pankkitilini numeroa ulkoa. Ruotsin rautatieyhtiöltä ei ollut kuulunut mitään, vaikka reklamaatiostani oli kulunut jo lähes kolme viikkoa. Kännykän kello asettui herättämään minut kuudelta aamulla. Kamalan aikainen herätys oli tarpeen, sillä seuraavasta päivästä oli tulossa erittäin toimelias. Meninkin nukkumaan jo yhdeksältä, sillä pitkille yöunille oli tarvetta.