Tiistai 13. heinäkuuta - neljäs päivä

Heräsin makeiden yöunien jälkeen ulkoa kantautuneeseen katuporan jylinään. Vilkaisin kännykän kelloa ja se oli tasan seitsemän. Herätyskellon piipitykseen oli aikaa vielä puoli tuntia, mutta saksalaiset työmiehet olivat täsmällisiä. Kömmin ylös laverilta ja pakkasin laukkuni aamutoimien jälkeen. Jätin huoneen avaimen vastaanottoon ja se oli sillä selvä, koska olin maksanut yöpymisen ennakkoon netissä. Aurinkoinen aamu Hampurissa oli jo valmiiksi lämmin. Asemalle oli muutaman korttelin kävelymatka Kirchenallee-puistokatua pitkin. Hotellin yhdeksän euron hintaista aamiaista en ottanut, vaan kuittasin sen asemalla Punto Erneston kuppilassa ranskalaisella aamiaisella, johon kuului voisarvi, kuppi maitokahvia ja marmeladeja. Jälkeenpäin puntaroin, että hotelliaamiaiset olisivat sittenkin tulleet tarjolla olleen syötävän määrään nähden edullisemmiksi kuin asemien aamukahvit.

Hampurista Kölniin

Junamatka Kölniin kesti neljä tuntia. Ykkösluokan palvelut olivat todella minimaaliset verrattuna Tanskan ja Ruotsin junien tarjontaan, sen vähän mitä niitä ehdin käyttää. Vaunuissa ei käytännössä ollut muuta kuin isot istuimet ja paljon jalkatilaa sekä ilmastointi. Kaikki muu palvelu, kuten kahvi, piti ostaa erikseen eikä junassa ollut Internet-yhteyttä. Saavuin Kölniin aikataulun mukaan noin yhden aikaan iltapäivällä. Kävin taas varaamassa seuraavan päivän istumapaikan Brysselin junaan. Palvelu myyntitiskin takana oli erittäin huonoa. Miesvirkailija oli selvästi kyllästynyt työhönsä ja tiuski asiakkaille. Mies ei myöskään keskittynyt palveluun vaan kirjoitti minulle ensin varauksen kakkosluokassa. Myyntitapahtuman piti olla jo ohi, kun huomasin virkailijan virheen tarkistaessani vielä varauksen tiedot. Siinä sitten korjattiin varaus ja mies mutisi minulle, miksi en heti pyytänyt ykkösluokan istumapaikkaa. Niin, minähän en ole siellä tiskin takana myymässä ja miksi minun pitäisi tehdä kaikki myyntityö herran puolesta, ajattelin itsekseni samalla, kun vaivalloisen näköinen virkailija kirjoitti uutta varausta. Ainahan sitä voi myyjä avata suunsa ja kysyä asiakkaalta, kumpaan luokkaan hän haluaa. Olen aina ihmetellyt näiden rautatievirkailijoiden myynti-innottomuutta. He olettavat, että asiakas automaattisesti haluaa kuitenkin kakkosluokkaan. Miten paljon ykkösluokan lippuja rautatiet saisivatkaan myytyä, jos vain viitsisivät tarjota niitä. Harvalle asiakkaalle taitaa tulla edes mieleen, että tarjolla olisi parempaakin kyytiä.

Vein matkalaukkuni hotelliin, joka sijaitsi vain korttelin päässä rautatieasemalta. Central Hotel am Dom oli huokea pieni hotelli, jonka huone oli todella korkeatasoinen hintaansa verrattuna. Siinä oli oma suihku ja vessa, kahvinkeittotarvikkeet, minibaari, parkettilattia ja näillä helteillä niin tärkeä tuuletin. Ulkona oli iltapäivällä vähintään 30 astetta lämmintä eikä tuulettimesta oikeastaan ollut mitään apua. Kun myöhemmin kahdeksan aikaan illalla palasin takaisin hotelliin, oli iltapäivän aurinko lämmittänyt sisäilman varmaankin 40 asteeseen. Kylmä suihku tosin virkisti erittäin hiostavan päivän jälkeen.

Keskustakierros Kölnissä

Hampurin rautatieasemalla haukatusta aamupalasta oli ehtinyt kulua jo kotva ja nälkä alkoi haitata keskittymistä. Kölnin rautatieasemalla oli lukuisia pikaruokaloita ja pieniä ravintoloita, joissa sai täyttää vatsansa. Otin normaalikokoisen päivän kana-nuudeli-wokkiannoksen Mr. Clou -pikaruokapaikassa. Annoksen hinta oli vajaa kuusi euroa ja siitä riitti syömistä isompaankin nälkään. Monissa paikoissa Saksassa ei voinut maksaa luottokortilla, ja käteinen oli usein ainut maksuväline, kuten tässäkin ruokapaikassa. Ruokailun jälkeen tutustuin kuuluisaan katedraaliin, joka seisoi aivan rautatieaseman vieressä. Tuomiokirkolla on erittäin pitkä historia, sillä ensimmäiset rakennelmat paikalla tehtiin jo 300-luvulla. Nykyisen rakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1248 ja viimeinen kivi laskettiin paikoilleen eteläisen tornin huipulle syksyllä 1880. Tuomiokirkko tai lyhyesti vain Dom on suositeltava vierailukohde. Sen tornit kohoavat 157 metrin korkeuteen. Turistit voivat kavuta 533 askelmaa eteläisen tornin näköalatasanteelle, joka sijaitsee 97 metrin korkeudessa. Tornissa ei luonnollisestikaan ole hissiä, joten rappujen kiipeäminen kysyy voimia. Edessäni kulkenut nuorenparin nainen oli riisunut piikkikorkoiset kenkänsä ja kapusi mustia askelmia paljain jaloin. Ahtaiden kierreportaiden kiipeämiseen menee noin puoli tuntia ja matkaa mutkistaa vastaan tulevat alaspäin laskeutuvat vierailijat, jotka pitää ohittaa oikeanpuoleisen liikenteen vuoksi portaiden kapeammalta puolelta. Aikuisten pääsymaksu torniin oli kaksi ja puoli euroa. Käynti huipulla oli hieno kokemus, sillä sieltä oli upeat näköalat yli kaupungin esteettä joka ilmansuuntaan.

Kölnin keskustassa oli mukava ja pitkä Hohe Strasse -ostoskatu, joka alkoi katedraalin aukiolta. Kadun varrella oli satoja kauppoja, joita löytyi lisää osin myös sivukaduilta, kuten Brückenstrasse- ja Gürzenichstrasse-kaduilta. Monet kaupat tosin olivat samoja kansainvälisiä merkkiliikkeitä, joita on myös koti-Suomessa. Hintalaputkin oli jo tehtaalla painettu valmiiksi, joten mitään hintaetua täältä ei juuri löytynyt. Käveltyäni ostoskadun päästä päähän palasin takaisin rautatieasemalle ja Starbucksin kahvilaan. Starbucks oli mainio kahvila eikä vain siksi, että siellä oli kahden tunnin ilmainen nettiyhteys vaan myös siksi, että siellä sai kunnon kokoisia kahvijuomia. Oma hotellini tarjosi 20 minuuttia ilmaista Internet-aikaa, ja pidin sitä lähinnä vitsinä. Sain hoidettua monet asiat netissä ison cafe grande latte -kahvikupin kera. Aikaa kului puolitoista tuntia ja varasin seuraavan yön hotellin Brysselissä. Lisäksi tein kaksi reklamaatiota sekä Ruotsin että Tanskan rautatieyhtiöille keskeytyneestä junamatkastani ykkösluokassa.

Kahvi oli kuumaa ja sai minut hikoilemaan entisestään. Posket hehkuivat eikä kahvilassa ollut ilmastointia. Aina silloin tällöin ulko-ovesta tuli ihana viileä tuulahdus, kun ovi kävi asiakkaista. Mietin, että oven olisi voinut jättää auki, koska kahvilaan olisi silloin tullut läpiveto aseman puolella olevan oven kautta. Aloin janota lisää juotavaa. Samalla ohitseni kulki yksi kahvilan työntekijä, jota pyysin tuomaan pullollisen juotavaa. Hän sanoi, ettei kahvilassa ole pöytiin tarjoilua, johon vastasin, että kuka sitten vahtii tavaroitani sillä aikaa, kun seison jo muutenkin pitkässä jonossa. Mies kehotti pyytämään kollegaansa vahdiksi, mutta siinä vaiheessa olin jo luovuttanut ja sanoin vain, että unohdetaan koko juttu. Kello raksutti taas iltaa kohti ja pikaisen iltapalan kävin haukkaamassa asemalla matkalla hotelliin. Asemalta löytyi erinomainen Meister Bock -pikaruokatiski tai oikeastaan kioski, josta sai ostaa aitoja saksalaisia wursteja. Valikoimassa oli useita eri laatuja bockwurstista bratwurstiin. Otin sen perinteisen pitkän nakin eli bockwurstin, joka tuli sinapilla ja pienellä sämpylällä. Yksinkertainen mutta maittava pikkuannos oli sopiva välipala päättämään keskustakierrokseni Kölnissä.