Neljästoista päivä - keskiviikko 21.3.2012

Ensimmäinen päivämme Kap Verdellä oli ollut lyhyt. Toisena päivänä Kristina Katarina pysytteli satamalaiturissa iltaan asti. Ennen kuin matkamme jälleen jatkui seuraavaan kohteeseen, oli päiväksi järjestetty taas tukuittain ohjelmaa. Olin varannut Santo Antão - Atlantin vehreä paratiisi -kokopäiväretken, joka vei risteilyvieraat naapurisaarelle Santo Antãolle. Heräsin aikaisin aamulla, sillä retki lähti jo seitsemältä. Nukuin yön levottomasti heräten vähän väliä. Kännykkäni herätyskello pimputteli varttia vaille kuusi. Siistiydyin tavalliseen tapaan ja menin aamiaiselle, jota oli aloitettu tarjoilemaan jo kuudelta. Vähän ennen seitsemää olin muun retkiväen kanssa valmiina jännittävälle ekskursiolle, jota oppaat olivat valmiiksi pohjustaneet edeltävinä päivinä.

Kokopäiväretki Santo Antãon saarelle

Kävelimme aamuvarhaisella risteilysatamasta vajaan kilometrin matkan läheiseen lauttasatamaan. Kävelymatkaan oli varattu tunti, joten hitaammatkin ehtivät lautalle mainiosti. Santo Antãon saarelle kulki kahdesti päivässä isomman puoleinen yhteysalus tai oikeammin pieni autolautta. Oppaat olivat kertoilleet kauhutarinoita, miten laiva keikkuu kamalasti saarien välisessä aallokossa. Paikalliset kapverdeläiset pakkautuvat laivan saliin, vetävät verhot ikkunoiden eteen ja alkavat oksentaa laivan päästyä rannasta ja ryhtyessä keinumaan. Paikallisväestö on kuulemma poikkeuksellinen herkkä sairastumaan meritautiin, ja meitä kehotettiin pysyttelemään ulkokansilla, sillä salissa haisi oksennus. Merenkäynti oli kuitenkin maltillista koko lähes tunnin kestäneen matkan ajan. Laiva teki jossakin vaiheessa pari kertaa isomman heilahduksen puolelta toiselle, mutta keinuilu oli niin pientä, ettei siinä vielä kukaan merimatkoihin tottunut ehtinyt sairastua. Oppaiden pelottelu oli mielestäni suuresti liioiteltua.

Laivaan kavuttiin joko jyrkkää laskusiltaa pitkin tai autokannen portaikoista. Ensimmäisellä kerralla käytimme laskusiltaa, jossa ei ollut askelmia vaan poikkipienat pitoa tarjoamaan. Muilla kerroilla käytin autokannen portaikkoa, joka oli vain vähän sokkeloinen, mutta reittinä helpompi kuin kiikkerä laskusilta. Valitsin sekä meno- että paluumatkoilla saman istuinpaikan neljännen kannen terassilta katse menosuuntaan päin. Istuin sijaitsi keskellä laivaa ja aavistuksen verran perän puolella. Yritin näin minimoida keinumisen vaikutuksen. Meno ei kuitenkaan ollut mitään höykytystä eikä saanut vatsaani kääntymään. Menomatkalla laivan henkilökunta jakoi oksennuspusseja, mutta minulle ei ollut sille käyttöä. Jotain onnetonta, melko huonokuntoista nuorta naista kannettiin salongista ulkokannelle, jossa hän istuskeli huonovointisena ja oksenteli pussiinsa vielä satamaan päästyämme.

Perillä meitä odotti pitkä rivi pikkubusseja valmiina kiertelemään Santo Antãon saarta. Ajelimme tuntien ajan kuvauksellisen kauniiden merenrantamaisemien ja jylhien vuorenrinteiden kupeessa pysähdellen aina välillä ottamaan unohtumattomia valokuvia maalauksellisista näkymistä. Vaikka pienissä ja paikoin ahtaissa busseissa istuttiin 23 asteen ulkolämpötilassa, virkistivät lukuisat pysähdykset matkaa. Kapusimme saaren korkeimmalla kohdalla kulkenutta maantietä pitkin 1 300 metrin korkeuteen ja otimme valokuvia uskomattoman upeista maisemista. Retkelle kannatti osallistua jo pelkästään henkeäsalpaavin näkymien vuoksi. Hieman ennen lounasta piipahdimme paikallisessa grogitislaamossa. Maalaistalon takapihalla avautui idyllinen pihapiiri, jossa kissat, ankat, vuohet ja muut kotieläimet kirmailivat sulassa sovussa monipäisen turistilauman jaloissa. Vieraat saivat luonnollisesti maistiaisia vastatiputetusta rommintapaisesta grogista, jota valmistettiin paraikaa pihan takaosassa. Tuju paukku taisi olla juuri sopiva aperitiivi seuraavaksi alkavalle lounaalle.