Kello puoli kahteentoista mennessä herra Dagutanista ei ollut kuulunut mitään. Rouvan iltapäiväkonsertti läheni ja alkoi olla aika lähteä kaupungille. Kartanon palvelusväkeen kuului autonkuljettaja Vantserin lisäksi sisäkkö ja keittäjä. Vantser ajoi hulppean Maybach-luksusauton pääsisäänkäynnin eteen ja jäi odottamaan rouvan saapumista. Aurinko paistoi, mutta alhaalta. Vuosi läheni loppuaan ja ilma oli vuodenaikaan nähden normaalin kipakka. Iltapäiväkonsertti järjestettiin aina joulun jälkeen tapaninpäivänä. Siitä oli muodostunut Don Thomasin äveriäiden ja silmäätekevien oma tilaisuus, jossa he näyttäytyivät upeasti pukeutuneina hieman yli satavuotiaassa oopperatalossa. Konsertin perimmäinen tarkoitus oli hyväntekeväisyys. Siellä varakkaat liikemiehet ja -naiset julistivat suureen ääneen lahjoituksiaan. Kuka oli antanut joululahjaksi satojen tuhansien edestä avustuksia, kuka taas oli rakennuttanut jonkin yleishyödyllisen tilan apua tarvitseville. Herra Dagutan ei moisesta ollut kiinnostunut, mutta hänen rouvansa piti joka vuosi huolen siitä, että heidän sukunsa näkyi avokätisimpien lahjoittajien joukossa. Nämä hyvät eleet olivat kiistämättä tuoneet Dagutanille mainetta ja kunniaa myös filantrooppina, vaikka hän itse ei olisi antanut puupenniäkään vaivalla ansaitsemistaan rahoista. Nyt tahtomattaan hyväntekijäksi leimatusta teollisuuspohatasta ei kuulunut jälkeäkään. Rouva istuutui auton takapenkille, ja he lähtivät liikkeelle.
- Vantser hyvä, ajakaa mieheni toimiston kautta. Käydään katsomassa, onko hän tehnyt töitä koko yön. Hänhän on ollut kovin levoton viime aikoina. Aina siitä lähtien, kun hänen liiketoimet alkoivat mennä huonosti. Ei hän niitä kuitenkaan saa takaisin raiteilleen, vaikka puskisikin töitä hullun lailla. Menettää vain terveytensä.
- Hyvä on, rouva. Vantser vastasi täsmällisen arvokkaasti.
Musta, korkeakattoinen auto lipui mainostoimisto Baranedin eteen. Rouva Dagutan nousi autosta ja asteli kohti pääovea. Sisällä istunut vartija tunnisti jo kaukaa tutun auton, mutta yllättyi kovasti sen tuomasta vieraasta. Rouva Dagutan oli harvinainen näky toimistolla. Häntä ei juuri koskaan tavattu miehensä työpaikalla eikä rouva liiemmälti ollut kiinnostunutkaan mainostoimistoalasta. Hän oli siinä mielessä tyypillinen kotirouva, jonka pitkät päivät kuluivat omissa puuhissaan. Vartijan yllättynyt ilme kertoi kuitenkin paljon. Hän ei ollut ensin tuntea sisään pyrkivää naista, mutta Vantserin liityttyä seuraan ja selitettyä tilanteen ovet alkoivat avautua.
- Kuulkaahan vartija, onko mieheni sattumoisin täällä?
- En osaa sanoa. Aloitin vuoroni aamulla, mutta voimme käydä katsomassa hänen huoneessaan.
- Mainiota, ohjatkaa minut sinne.
Seurue nousi hissillä muutaman kerroksen. Talo oli korkea, mutta mainostoimistolla oli vain sen alimmat kerrokset käytössään. Vartijakaan ei ollut vain Baranedin palveluksessa vaan kuului kiinteistön henkilökuntaan. Talossa oli ollut hiljaista viime päivinä. Olihan joulu vasta takana ja pyhäpäivät sekä lomat edessä. Hissin kerroskello kilahti ja ovet avautuivat pitkän käytävän keskellä. Sen toisessa päässä sijaitsi pääjohtajan huone ja vastakkaisessa päässä oli kokoushuone, se sama huone, jossa aikaisemmin samassa kuussa pääjohtaja Dagutan oli kertonut ikävät uutiset menetetystä pitkäaikaisesta asiakkaasta. Kolmikko jatkoi kohti käytävän perällä sijainnutta huonetta. Vartija koputti oveen kuuluvasti. Hetken kuluttua hän avasi oven, joka johti sihteerin huoneeseen. Huoneessa ei ollut ketään. Ympärilleen vilkuileva kolmen uteliaan ryhmä käveli huoneen poikki. Vartija toisti jämäkät koputukset toisellekin ovelle. Mitään ei kuulunut. Hän tarttui ovenkahvaan ja painoi sitä hitaasti alas ja työnsi oven raolleen ja yritti kurkistaa sisään. Paksut plyysiverhot oli vedetty ikkunoiden eteen ja huone oli pimeä pientä kirjoituspöydällä valaissutta pöytälamppua lukuun ottamatta. Vartija työnsi oven nyt kokonaan auki ja kolme hölmistynyttä hahmoa astui parkettilattian narahdellessa sisemmälle. Ensimmäisenä johtajan kirjoituspöydän luokse saapui vartija. Hänen silmänsä suurenivat ja suu avautui valmiiksi kauhunsekaiseen huutoon. Sitä ei kuitenkaan kuulunut ja vartijan käsi meni nyrkkiin, joka kohta jo oli suun edessä estämässä äänetöntä karjahdusta.