Joneson ei malttanut odottaa toimistoajan alkamista vaan kiiruhti rikospaikalle aamuvarhaisella. Poliisilta saamallaan valtuutuksella hän astui rikosnäyttämölle, pääjohtaja Dagutanin huoneeseen, joka oli ollut suljettuna siitä lähtien, kun verityö oli paljastunut. Poliisit olivat luonnollisesti tehneet jo rikospaikkatutkinnan, mutta Joneson halusi ehdottomasti itse tutkia paikat vielä kertaalleen. Huoneesta ei löytynyt mitään erikoista. Sen olisivat poliisitkin havainneet, joten yksityisetsivämme päätti palata toimistolleen. Sieltä käsin hän alkaisi tutkia epäiltyjen taustoja ja alibeja. Ennen lähtöään Joneson kumartui massiivisen työpöydän alle ikään kuin varmistaakseen, ettei poliiseilta ollut jäänyt huomaamatta mitään. Ahtaat paikat eivät olleet hänen ominta aluettaan ja niinpä pöydän alta kuului ähinää, kun tutkivat silmät yrittivät löytää todisteita.

Kello oli muutaman minuutin yli yhdeksän. Työhuoneen ovelta kuului naisen ääni.

- Kuka siellä on? Nainen kysyi.

Jonesonin punakat kasvot nousivat työpöydän tasolle ja aherruksesta uupuneet silmät siristelivät kohti ovea.

- Huomenta, olen yksityisetsivä Joneson.

- Huomenta, olen johdon sihteeri neiti Luns Atning. Yksityisetsivä? Mutta poliisit ovat jo käyneet täällä ja lopettaneet tutkimukset.

- Niin, sain tehtäväksi avustaa poliisia ja siksi tutkin paikkoja.

- Tuskin te täältä enää mitään uutta löydätte. Uskokaa pois, se kostonhimoinen Setillat on rakkaan pääjohtajamme murhaaja.

- Niinkö, tunnutte olevan siitä kovin varma?

- Eikö se ole selviö? Hänhän uhkaili johtajaa samana päivänä, kun hänet erotettiin kauppakillasta.

- Setillat on kieltämättä epäiltyjen joukossa, mutta en oikein usko hänen syyllisyyteensä kuten ei usko poliisikaan.

- Kuka muukaan se olisi voinut olla?

- Juuri siitä olen ottamassa nyt selvää, Joneson vastasi ja alkoi kävellä takaisin käytävään.

Sihteeri seurasi etsivää omaan huoneeseensa, joka oli pääjohtajan huoneen ja käytävän välissä. Hän avasi toimistokaapin oven, jonka sisäpinnalle oli ripustettu peili, ja jäi seisomaan peilin eteen ehostamaan kasvojaan. Joneson käännähti ovella ja kysyi: Missä muuten te olitte murhapäivänä? Sihteeri säpsähti ja pudotti puuterivippansa lattialle niin, että valkea pöly vain pöllähti korkealle ilmassa ja värjäsi mustat, kiiltävät korkokengät valkoisella tomulla. Hämmästynyt sihteeri jäi sanattomaksi ja tuijotti lähestyvää Jonesonia. Herrasmiehenä hän nosti puuterivipan lattialta ja ojensi sen yllättyneelle naiselle.

- Mitä, epäilettekö te minua?

- Kukaan, joka oli jotenkin tekemisissä pääjohtajan kanssa, ei ole suljettu pois laskuista. Tehtävänäni on tutkia kaikkien näiden ihmisten tekemiset tuona aikana.

- Mutta, minähän olin hänen sihteerinsä. Ei minulla ollut mitään häntä vastaan.

- Lienette oikeassa, ehkä teillä ei ollut mitään tekemistä surman kanssa. Lähden nyt, mutta palaan vielä asiaan, kun tutkimukseni etenevät. Näkemiin.

Joneson poistui toimistosta. Hän oli saanut sihteeriparan suunniltaan, mikä hieman kadutti häntä. Tarkoitus ei ollut säikäyttää naista, mutta jokin sai kellot soimaan Jonesonin pääkopassa. Kaikki ei ollut aivan kohdallaan eivätkä asiat olleet siten, miltä ne näyttivät tai niin kuin osapuolet väittivät. Hiljainen mies asteli verkkaisesti toimistolleen pohtien samalla tähänastisia tutkimuksiaan. Työhuoneeseen päästyään hän aloitti puhelinkierroksen ja ryhtyi haastattelemaan ihmisiä, jotka jotenkin olivat olleet tekemisissä johtaja Dagutanin kanssa.