Jalokivikoru - osa 5

Aamu ei alkanut samalla tavalla kuin niitä edeltäneillä viikoilla. Jonesonilla oli nyt asiakas. Enää piti vain saada tietää, mitä tämä tahtoi. Keskustelu oli alkanut ja eteni nyt varovaisin askelin.

- Herra Joneson, minua epäillään murhasta, jota en ole tehnyt.

Rouva alkoi kertoa hieman värisevällä äänellä tapahtumia, jotka olivat alkaneet jo jokin aikaa sitten. Äänen värinä ei ollut aito, sen Joneson havaitsi ja arveli rouva Harbottin vain luovan utraa ilmapiiriä. Hän joutui tunnustamaan etsivälle pettäneensä miestään muuan taiteilijan kanssa. He olivat tavanneet eräänä kauniina kevätpäivänä kaupungin yhdessä vilkkaimmista kahviloista. Rouva Harbott oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja kaipasi vaihtelua tylsään elämäänsä. Joneson ei aktiivisesti seurannut seurapiiriuutisia, mutta tiesi Harbottien avioituneen vastikään. Häät olivat olleet viime kesän kuumin keskustelunaihe koko kaupungissa eikä yksityisetsiväkään ollut voinut välttyä uutisilta. Pahansuopaiset juorut osasivat kuitenkin kertoa, että avioliitto oli enemmänkin nuorenparin vanhempien järjestämä kuin rakkautta pursuava sopimus yhteisestä tulevaisuudesta. Harbottien suku oli Don Thomasin silmäätekevimpiä. Se hallitsi suurta varustamokonsernia, ja ilkikuriset saattoivat joskus todeta Harbottien motoksi, että rahalla saa mitä haluaa. Adlon Harbott oli suvun ainoa naimaton mies. Hänen isänsä Urleanus Harbott oli paikallisen pankkiirin Eberhiam Attvaran hyvä ystävä. Pankkiirilla oli lähes samanikäinen tytär Gloria, jonka hänen isänsä oli päättänyt naittaa ystävänsä Urleanuksen pojalle Adlonille. Nuoret tunsivat toisensa pintapuolisesti, mutta heidän välillään ei ollut rakkaussuhdetta. Perintöjensä ja muiden etujensa menettämisen pelossa nuorukaiset eivät voineet muuta kuin olla vanhemmilleen mieliksi. Adlon oli saanut häälahjaksi nimityksen isänsä konsernin toimitusjohtajaksi eikä hänellä juuri liiennyt aikaa nuorelle vaimolleen. Gloria puolestaan ei ollut eläessään tehnyt työtä, joten kotirouvan asema lankesi hänelle kuin luonnostaan. Nuoren rouvan toimettomat päivät olivat pitkiä. Niitä venyttivät entisestään hänen miehensä pitkät työpäivät ja jatkuvat työmatkat ympäri maailmaa. Avioiduttuaan rikkaan ja vaikutusvaltaisen Harbottien suvun vesan kanssa Gloria oli joutunut luopumaan monista ystävistään. Hänen oli annettu ymmärtää, etteivät nämä niin sanotut ystävät olleet riittävän edustuskelpoisia Harbottien kaltaisten ihmisten seurassa. Glorian päivät siis matelivat toimettomuudessa ja jännityksen puutteessa. Jännitystä hänen elämässään oli ollut ennen naimakauppoja. Gloria tunnettiin yökerhoissa ja suihkuseurapiireissä. Hän oli suosittu vieras juhlissa ja monissa muissa tilaisuuksissa. Ehkäpä juuri taakse jäänyt vauhdikas elämä oli jättänyt aviomiesehdokkaat varjoonsa. Tätä tilannetta ei hänen isänsä sietänyt ja sopi lopulta avioliiton ystävänsä avustuksella saadakseen tyttärensä asettumaan aloilleen.

Gloria oli nyt rouva ja istui typertyneenä nuhjuisessa etsivätoimistossa. Hän oli hakenut toimintaa pysähtyneeseen elämäänsä ja löytänyt ikäisensä rakkauden. Nuoret tapasivat suositussa Brutala-kahvilassa noin kuukausi aikaisemmin. Silloin oli kevät ja puut olivat puhkeamassa lehtiin. Kaupunkilaiset halusivat siemaista kevään tuoksua ja näytti aivan siltä, kuin he kaikki olisivat olleet ulkona yhtä aikaa. Kahvilat olivat tupaten täynnä, mutta Gloria oli onnistunut valtaamaan erään juuri vapautuneen pienen pöydän kahvilan ulkoterassilta. Samaa pöytää oli havitellut myös taitavana taidemaalarina kunnostautunut Trajan Dubinder, jolla oli ateljee aivan kuppilan lähistöllä. Itse asiassa Brutala oli hänen kantapaikkansa, johon Gloria oli eksynyt vaihtelua hakiessaan. Varsinaista vakiopöytää Trajanilla ei ollut. Nyt kaikki pöydät olivat varattuja, joten yksinäisen naisen pöytäseura sai kelvata. Taiteilija ei missään nimessä purjehtinut pöytään vastenmielisesti, päinvastoin. Kukapa ei olisi jakanut pöytäänsä ja vaikkapa koko elämäänsä Glorian kaltaisen uhkean kaunottaren kanssa. Trajan tiesi, mitä kauneus on. Olihan hän taidemaalari, joka arvosti kauniita naisia, hyvää viiniä ja intellektuaalista seuraa.

- Anteeksi, onko tämä paikka vapaa?

- On, olkaa hyvä vain.

Trajanin kasvoille levisi entistä leveämpi hymy hänen sovitellessa takamustaan pienelle metalliselle tuolille ahtaalla terassilla. Valtava höyryävä kahvikuppi ja ennennäkemättömän suuri voisarvi laskeutui pikkuruiselle pöydälle, jolla oli jo ennestään edellisten asiakkaiden astioita. Ne saivat väistyä, kun pöydän äärelle istuutunut taiteilija alkoi siirrellä niitä. Samalla he esittäytyivät.

- Emme taida tuntea toisiamme. Olen Trajan.

- Gloria.

Nuoret vilkuilivat toisiaan. Molempien kasvoille ilmestyi ensihämmennyksen jälkeen vapauttava hymy, joka paljasti Glorian vitivalkoisen ja hyvin hoidetun tasaisen hammasrivistön. Trajan käänteli päätään kuin pieni poika, joka oli ihastunut ensirakkauteensa. Välillä hän katsahti alas maahan ja välillä taas nosti vienon katseensa puolittain naurussa kohti mustien silmäripsien varjostamia silmiä. Joku sivullinen olisi voinut vannoa, että tämä kaikki oli rakkautta ensi silmäyksellä. Näin ainakin Gloria toivoi, sillä vajaan vuoden ikäinen avioliitto Adlonin kanssa ei ollut sujunut kovin romanttisissa tunnelmissa. Yksinäinen nainen tunsi ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa rakkautta rinnassaan. Sen hän tunnisti välittömästi ja se myös sai hänet käyttäytymään pienen teinitytön tavoin. Molemmat kiemurtelivat rakkauden palon ensituskissaan eikä katseiden kohtaamiselta voinut välttyä näin pienen pöydän äärellä. Viehkeä sulotar keinutteli itseään. Nuori mies laski katseensa kahvikuppiin ja nosti sen huulilleen. Kirkkaan siniset silmät tarkastelivat vaaleaa naiskaunotarta kupin reunan yli. Glorian laiska katse oli vastustamaton. Se suorastaan kutsui luokseen. Katseessa oli jotain viatonta ja silti jotain kohtalokkaan jännittävää. Trajan laski kupin pöydälle ja kertoi olevansa taiteilija. Gloria aktivoitui ja asettui keskittyneesti kuuntelemaan pöytäseuransa esittelyä. Taidemaalari oli hiljattain saanut ison projektinsa valmiiksi ja nautti nyt keväästä täysin rinnoin. Hän odotti uutta työtä vasta syksyksi, joten nyt hänellä olisi vihdoin aikaa toteuttaa suuri unelmansa ja maalata kuvauksellinen naisen kokovartalomuotokuva. Häneltä puuttui vain malli. Trajanin ei tarvinnut miettiä pitkään, kun hän jo oivalsi löytäneensä kauan häneltä kadoksissa olleen naisihanteen. Gloria oli kuin luotu taulun malliksi. Trajan alkoi jo mielessään riisua edessään istuvaa vaaleaverikköä ja näki hänet vähäpukeisena ateljeensa divaanilla. Keskustelu oli päässyt alkuun ja jatkui pitkän tovin ajan. Kummankin kahvikupit olivat tyhjentyneet jo aikoja sitten, mutta molemmilla riitti yhteisiä ajatuksia vaikka iltaan asti. Glorian oli kuitenkin lähdettävä, sillä hänen miehensä oli tulossa poikkeuksellisesti ajoissa kotiin sinä päivänä. He vannoivat tapaavansa vielä uudestaan.

Julkaistu perjantaina 18.7.2008 klo 12:00 avainsanoilla kirjallisuus, novellit ja sarjat.

Edellinen
Jalokivikoru - osa 4
Seuraava
Jalokivikoru - osa 6
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä