Jalokivikoru - osa 11

Joneson saapui taksilla Palmarian kaupunginosaan. Seutu oli varakkaiden asuinaluetta. Upeat kartanomaiset rakennukset, villat, loistokkaat asuinrakennukset, huvilat ja pikku linnat reunustivat Palmarian läpi kiemurtelevaa Fleromin katua. Kaikesta saattoi päätellä, että tällä alueella asui raha. Alueen ympärille oli rakennettu valkea suojamuuri. Kaupunki ei ollut kuitenkaan antanut lupaa kuin enintään puolentoista metrin korkuiseen rakennelmaan, mutta jo se riitti pitämään turhan uteliaat loitommalta rikkaiden pikku paratiisista. Palmaria ei ollut järin suuri alue. Sitä halkoi vain yksi katu, josta haarautui lukuisia lyhyitä sivukatuja. Alue houkutteli asukkaita myös pääkaupungista Portafariasta. Monilla äveriäillä liikkeenharjoittajilla oli täällä toinen asunto, sillä olihan Don Thomas maan suurin kaupunki ja siksi tärkeä liike-elämän keskus. Palmaria oli rakennettu täyteen ja sen harvoin vapautuvista asunnoista maksettiin tähtitieteellisiä summia. Jonesonin kaltaisilla työhön kutsumuksella suhtautuvilla ammatinharjoittajilla oli harvoin varaa sellaiseen ylellisyyteen. Päivällä Palmarian pihoilla saattoi hyvin yleisesti nähdä puutarhurin. Hovimestarit ja kotiapulaiset olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus tämän alueen taloissa. Kaikkialta huokui vaurauden mukanaan tuoma hyvinvointi. Fleromia pidettiin kaupungin siisteimpänä ja hyvin hoidetuimpana katuna. Kiinteistöviraston omilla lakaisukoneilla ei ollut asiaa Palmariaan. Sen asukkaat olivat itse järjestäneet asuinalueensa puhtaanapidon ja tietysti yöllisen vartioinnin. Taksi pysähtyi Fleromin osoitteeseen 42. Ilta oli vienyt auringon jo mailleen ja ulkona oli pilkkopimeää. Voimakkaat katulyhdyt valaisivat mustaa asvalttia ja kaupunkivillojen pihavalot jatkoivat keinovalaistuksen sarjaa. Harbottien talo ei ollut alueen aivan kaikkein suurin, mutta jo sellaisenaankin se sai ensikertalaisen haukkomaan henkeään ja kysymään: "Asuuko tuossa joku?" Joneson nousi taksista ja maksoi matkan käteisellä. Tuuhea puolitoista metriä korkea pensasaita erotti huolella leikatun nurmikon ja yleisen kadun toisistaan. Portissa luki tyylikkäin kirjaimin koristellussa paksussa metallikyltissä Harbott. Hiostavan päivän uuvuttama etsivä kääntyi kohti portin pylvästä ja soitti ovikelloa. Metallinen ääni tiedusteli vieraan nimeä. Joneson esittäytyi tietämättä kenelle tai mihin hänen tulisi puhua. Pitkien sekuntien kuluttua alkoi kuulua vaimeaa surinaa ja portti avautui hitaasti. Väsyneet jalat tepastelivat suurilla laatoilla päällystettyä käytävää pitkin. Etupiha oli hyvin hoidettu. Puut oli istutettu ja leikattu huolellisesti. Edessä vierasta odotti valtava valkoinen rakennus, jonka pylväät tukivat kolmannen kerroksen ulkonemaa. Muutaman askelman portaat veivät kohti pääovea, joka seisoi massiivisen jykevästi hievahtamatta paikoillaan. Jälleen kerran lyhyt etusormi painoi ovikelloa ja kohta ovi avautui. Herra Harbott oli tullut itse avaamaan oven.

Harbott otti vieraansa päällystakin, jota tämä yhä kantoi käsivarrellaan. Ilta ei ollut juurikaan viilentynyt päivän paahteen jäljiltä. Miehet siirtyivät eteisaulasta kohti peremmällä sijainnutta olohuonetta. Etsivän tarkkaavainen katse kiersi valtavan salin ympäri. Hän supisti huulensa viheltääkseen, mutta ei ällistykseltään saanut ulos kuin hiljaisen puhalluksen. Vitivalkoinen kahden kerroksen korkuinen sali oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui ennennäkemättömän kookas kattokruunu ja valoja oli sytytetty kaikkialle. Olohuone päättyi puoliympyrän muotoiseen tilaan, jossa oli kattoon asti ulottuvat kapeat ikkunat. Joneson tunsi olonsa nöyräksi. Mitään näin hienoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt, vaikka työtehtävät olivatkin vieneet häntä mitä eriskummallisimpiin paikkoihin. Harbottien kaltaiset pohatat eivät yleensä käyttäneet Jonesonin palveluksia ja tämäkin tapaus oli poikkeus. Säteilevän kaunis rouva Harbott istui sohvalla. Hän oli pukeutunut tummansiniseen asuun. Aviomiehensäkään pukeutumisessa ei ollut moittimista. Se oli musta siisti puku, jonka pikkutakki oli rennosti auki. Kaulalta valui tyylikäs solmio, joka oli solmittu täsmälleen oikeaan mittaan, sillä sen kärki juuri ja juuri ulottui uutuuttaan kiiltelevään vyön solkeen. Herra Harbott esitteli rouvansa ja tarjosi Jonesonille drinkin. Hän ei ollut oikein juomamiehiä, mutta kohteliaisuuden vuoksi piteli lasia kädessään isännän kertoessa talonsa historiasta. Kolmikko istuutui sohvapöydän äärelle. Joneson aloitti pariskunnan haastattelun. Hän halusi tietää kaiken tapahtumien kulusta, jotta olisi voinut olla varma rouvan syyttömyydestä. Ilta kului rattoisasti ja tutkimusten kannalta aivan liian nopeasti. Olohuoneen takan reunuksella oli lasisen kuvun alla antiikkinen kello, jonka heiluri pyöri edestakaisin mitaten vääjäämättömästi kuluvaa aikaa. Tasatunnein kello ilmoitti olemassaolostaan ja muistutti, että auringon nousuun oli aikaa tunti vähemmän kuin edellisellä kellonlyömällä. Päivän juoksuista väsynyt dekkari vilkuili kelloa hermostuneesti. Hän halusi jo nukkumaan. Kellon lyötyä yksitoista hän lopulta päätti nousta ja kiittää herrasväkeä miellyttävästä ja tutkimuksen kannalta antoisasta illasta. Aulassa herra Harbott tilasi taksin ja ojensi vieraansa popliinitakin vaatekomerosta. Joneson oli lopen uupunut pitkän ja vaiherikkaan päivän jälkeen. Hän hädin tuskin jaksoi pukeutua yöpuulle, kun hän jo nukahti sikeään uneen.

Poliisit olivat edenneet tutkimuksissaan. Ateljeesta oli löytynyt paljon raskauttavia todisteita Harbotteja vastaan. Viranomaiset eivät vielä osanneet sanoa, kumpi oli murhannut taiteilijan. Murha-asetta ei ollut löytynyt, mikä mutkisti virallisia tutkimuksia. Ilman asetta poliisit eivät voisi pidättää kumpaakaan epäillyistä. Joneson seurasi hermostuneesti poliisitutkimuksia. Hänen omat havainnot eivät olleet edenneet samaa vauhtia. Onneksi viikonloppu oli tulossa. Se tiesi yksityisetsivälle kahta lisäpäivää, joiden aikana ehtisi kiritä tutkimuksissa poliisien tasalle. Hän ei katsonut kelloa tai kalenteria, kun toimeksianto oli työn alla. Torstain keilailta oli kiireiden vuoksi siirtynyt perjantaille. Komisario Bilistenillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kaverukset tapasivat tutulla keilaradalla, joka sijaitsi aivan keskelle kaupunkia rakennetussa kauppakeskuksessa ja lyhyen patikkamatkan päässä toimistolta. Joneson ei niinkään välittänyt keilailla vaan halusi ammentaa sisäpiiritietoja poliisin tutkimuksista. Bilisten oli auttanut etsiväystäväänsä ennenkin eikä tämä tapaus poikennut vahoista kuvioista. Joneson palasi kortteeriinsa. Tutkimukset polkivat paikoillaan. Hermostunut etsivä nukkui yönsä levottomasti. Hän heräili vähän väliä eikä tahtonut saada unta. Lauantai oli ehtinyt edetä jo kymmenen tuntia. Uni oli tehnyt hyvää tutkivan salapoliisin aivonystyröille. Etsivä oli nukkuessaan saanut mielestään loistavan ajatuksen, joka edistäisi murhan selvittämistä. Aamutoimet olivat ohi tavallista nopeammin. Hetkeäkään ei saanut hukata. Jonesonin oli tarkistettava useita johtolankoja saadakseen varmuuden ideansa pitävyydestä. Jos hän kykenisi sovittamaan palaset paikoilleen, olisi murha selvitetty viikonlopun aikana.

Julkaistu Thursdayna 24.7.2008 klo 12:00 avainsanoilla kirjallisuus, novellit ja sarjat.

Edellinen
Jalokivikoru - osa 10
Seuraava
Jalokivikoru - osa 12