Jalokivikoru - osa 2

Ihmiset tungeksivat kaduilla ja joukkokulkuvälineissä. Kesäkuu oli edennyt jo hyvän matkaa, mutta kaikilla tuntui olevan kiire eikä kesälomasta ollut vielä puhettakaan. Työt olivat käynnissä tavallisen arkipäivän tapaan. Poikkeuksen teki ainoastaan viikonlopun aikana Don Thomasin ylle rantautunut hellemassa. Lämmin aamu sai hikikarpalot kohoamaan monien ohimoille. Takki oli riisuttu käsivarrelle ja solmiota löysätty kaulalla. Kukaan ei halunnut kastua hiestä. Pavillionin metroasema oli yksi vilkkaimmista. Sieltä nousi maan pinnalle joka aamu kymmeniä tuhansia matkustajia lyhyessä ajassa. Muutamassa tunnissa kaikki oli ohi alkaakseen taas uudelleen iltaviideltä. Yhdeksään mennessä aseman kolme uloskäyntiä olisivat rauhoittuneet. Liikenne hiljenisi ja turisteille jäisi liikkumatilaa maanalaisissa vaunuissa. Matkaoppaat kehottivatkin Don Thomasiin matkustavia välttämään busseja ja metroa aamulla kello seitsemän ja yhdeksän välillä sekä iltapäivällä neljän ja kuuden välillä. Puolen päivän aikaan show pyöri jälleen vilkkaana, sillä monet toimistotyöntekijät pitivät tuolloin lounastauon ja kansoittivat kulkuvälineet hetkeksi. Heidän oli ehdittävä toimittamaan henkilökohtaisia asioitaan lyhyessä ajassa ja siksi lähes poikkeuksetta kaikilla oli tulipalokiire. Donthomasilaiset eivät olleet töykeitä vaan yrittivät hymyillä vilkkaimpinakin aikoina. Muuan herra Joneson oli yksi aamun matkustajista. Hänkin nousi niiden tuhansien ihmisten joukossa Pavillionin asemalta leveälle ja puiden varjostamalle Parkadian bulevardille. Se oli kaupungin vihreä suoni, "la greno veno", kuten paikalliset puutarhakäytäväänsä kutsuivat. Korkeat ja tuuheat lehmukset oli istutettu ties koska, ehkä jo isoisän aikana. Niiden lähes päättymätön rivi reunusti kaupungin leveintä ja pisintä katua satamasta aina kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle kaupungintalolle asti. Molemmin puolin istutetut lehtipuut loivat ihanteellisen varjon kesän kuumuudessa hikoileville kaupunkilaisille. Bulevardin keskellä kulki leveä hiekkaväylä, jonka reunoille oli tasaisin välein rakennettu puoliympyrän muotoiset syvennykset puistonpenkkejä varten. Lounasaikana penkit olivat varattuja. Tuskin löytyi yhtään tyhjää istuinta pahimpaan keskipäivän aikaan. Väki pakeni ympäröivistä toimistoista lyhyelle tauolleen puistokatunsa suojiin nauttimaan eväitään ja vaihtamaan ajatuksiaan muiden kanssa. Tähän olisi kuitenkin vielä aikaa, sillä aamu oli vasta sarastanut. Herra Joneson oli yksityisetsivä, jonka toimisto sijaitsi Parkadia-bulevardin kapealla pienellä sivukujalla. Sivukuja oli myös umpikuja. Sieltä ei päässyt enää eteenpäin, koska kuja päättyi Riovero-jokeen.

Nyt käsillä oleva maanantai oli samanlainen aamu, jollaisia Joneson oli kokenut jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Hän ei ollut juurikaan käynyt ulkomailla, mutta oli maassaan matkustellut aikoinaan paljonkin. Pääkaupunkiin Portafariaan hän joutui edelleenkin matkustamaan muutaman kerran vuodessa. Silloinkin kyseessä olivat enemmän tai vähemmän työmatkat. Pääkaupungissa sijaitsivat nimittäin maan parhaimmat rikostekniset laboratoriot, joita Joneson sai käyttää paikallisissa poliisivoimissa työskentelevän ystävänsä komisario Bilistenin suosiollisella myötävaikutuksella. Jonesonin toimistolle oli vain kivenheiton matka Pavillionin metroasemalta. Itse asiassa hänen toimipisteensä sijaitsi vain korttelin päässä kaupungin vilkkaimmasta risteyksestä. Pavillion oli päämetroaseman lisäksi kaupungin suurin risteys. Siinä ristesivät idyllinen Parkadian bulevardi ja kuusikaistainen Banarbet-valtaväylä. Banarbet oli kaupungin liikennöidyin katu, joka kulki poikittain Parkadian yli. Se kuljetti joka tunti tuhansia ajoneuvoja eteläisistä maakunnista Don Thomasin läpi pääkaupunkiin johtavalle moottoritielle. Banarbetia varten rakennettiin aikoinaan kaupungin ensimmäinen silta 1600-luvun lopulla. Silta ylitti tuolloin paljon leveämmän Rioveron, joka sittemmin oli kaventunut vain muutamaan metriin. Sillastakaan ei ollut enää jälkeä. Banarbet kulki Rioveron yli kuin sitä ei olisi ollutkaan antaen pienen puron lorista kapean siltarummun läpi. Kaupunki oli jo pitkään harkinnut koko Banarbetin viemistä maan alle tunneliin. Sen liikennemäärät olivat lisääntyneet viime vuosikymmeninä niin paljon, että jalankulkijat oli jo suosiolla ohjattu alikulkutunneleihin. Mitään ei ollut vielä toteutettu ja niinpä Banarbet sai yhä edelleen halkoa ikivanhaa kaupunkia teollisen ja motorisoidun maailman ikonina.

Julkaistu tiistaina 15.7.2008 klo 12:00 avainsanoilla kirjallisuus, novellit ja sarjat.

Edellinen
Jalokivikoru - osa 1
Seuraava
Jalokivikoru - osa 3
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä