Jalokivikoru - osa 4

Ovi avautui saranoiden öljynpuutteesta vaikeroivaan pitkään ja hartaaseen narahdukseen. Joneson ei ollut mikään huoltomies, eivätkä saranat olleet saaneet öljyä vuosiin. Talon vanha huoltomies oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi aikaisemmin. Rouva Mittansvar ei ollut raaskinut palkata uutta kiinteistönhoitajaa vaan odotti vain talon purkutuomion täytäntöönpanoa. Upea talovanhus oli nimittäin päätetty purkaa ja sen tilalle nousisi entistä ehompi toimistorakennus lähitulevaisuudessa. Vanhojen satavuotisten talojen kohtalona oli viime aikoina joutua moukarin alle, sillä Don Thomaskin halusi uudistua rakennuttamalla nykyaikaisia tiloja kaupungin keskustaan. Ovella seisoi nuori nainen. Musta valtava lierihattu peitti tuuheita paksuja hiuksia, jotka valuivat olkapäille notkeina ja hatun kanssa samaan sävyyn mustina. Silmiä siristävä katse laskeutui hatun lieristä kasvoihin, jotka peittyivät hatun langettamaan varjoon. Naisen pää oli alaspäin kallellaan aivan kuin hän anelisi anteeksi tuottamaansa häiriötä. Kapea leuka oli vaalea ja sen yläpuolella oli tulipunaisella huulipunalla maalatut paksut ja täyteläiset huulet. Sellaisia huulia Joneson ei ollut nähnyt kuin elokuvissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun elokuvien nainen oli astunut elävien kirjoihin ja seisoi nyt vähäpätöisen toimiston ovella. Mustan jakkupuvun täytyi tuntua hiostavalta tällaisella helteellä. Puku oli aivan selvästi leikattu kantajansa mittoihin. Takki kapeni uumalle, josta sen liepeet hieman avautuivat kartiomaisesti täydellisen alavartalon ylle. Tiukahko musta hame täydensi puvun istuvuutta. Tässä vaiheessa Joneson katsahti omaa paitaansa ja valtoimenaan rehottavaa solmiota. Sen molemmat päät roikkuivat paidan ulkopuolella eikä ylin paidan nappikaan ollut kiinni. Solmio oli huolettomasti vedetty pään yli ja saanut jäädä sijoilleen sen kantajan yrittäessä helpottaa tukalaa oloaan availemalla aika ajoin kaulustaan. Miehen katse palautui edessä seisovaan naiseen. Täydellisen huolitellut jalat jatkuivat mustiin siroihin korkokenkiin. Jonesonin mielessä käväisi hetken paiskata ovi kiinni ja avata se uudelleen varmistaakseen, ettei kyseessä ollut näköharha tai jollakin ihmeellisellä tavalla sisätiloihin syntynyt kangastus. Naisen pää alkoi hitaasti nousta ja hänen katseensa vangitsi edessä seisovan vanhemman miehen vihreänsiniset silmät. Lähes hypnoottisen minuutin jälkeen mustiin pukeutunut venustar kysyi hiljaisella ja rauhallisella äänellä:

- Herra Joneson, otaksun?

Häkeltyneenä ja yhä hämmennyksen vallassa Joneson sai takerrellen vastattua.

- Ky-kyllä.

Hetkeäkään epäröimättä nainen jatkoi kysymystensä sarjaa ja pommitti pöllähtänyttä yksityisetsivää uudella tiedustelulla.

- Voinko astua sisään?

- Totta kai, olkaa hyvä!

Vastaus tuli epäröimättä, ja Joneson astui syrjään. Nainen keinui juhlakävelyä hitain ja harkitsevin askelin keskelle toimistoa. Jokainen askel oli tarkkaan mietitty. Vasen jalka astui millimetrin tarkkuudella oikean jalan eteen ja päinvastoin. Ovi sulkeutui vastaamalla jälleen pitkällä ja narisevalla voivotuksella kuiviin kuluneilla saranoillaan. Isäntä kiirehti kohti työpöytänsä edessä olevaa tuolia, otti kiinni sen selkämyksestä ja tarjosi huoneen keskelle parkkeeraaneelle kaunottarelle istuinta. Mitään sanomatta kauniimman sukupuolen edustaja ymmärsi etsivän eleestä istuutua mukavan pehmeälle selkänojalliselle vierastuolille. Tuoli oli sama, jossa niin monet muut asiakkaat olivat aloittaneet yhteistyönsä dekkarin kanssa. Siinä samalla tuolilla oli istunut myös rouva Mittansvar, joskus jopa tunteja aina iltamyöhäiselle asti. Nyt rahi oli saanut ensimmäistä kertaa valmistumisensa jälkeen arvokkaalta näyttävän vieraan. Tuntematon nainen korjasi viettelevällä eleellä oikean jalkansa vasemman vierelle ja kallisti niitä naisellisen tahdikkaasti kallelleen. Jos Joneson ei olisi elämänsä aikana jo kokenut lähes kaikkea, olisi häneltä varmasti tässä vaiheessa alkanut kuola valua suusta. Hän kuitenkin ryhdistäytyi.

- Otatteko kahvia?

- En, kiitos.

Joneson yritti jotenkin laukaista jännittynyttä tilannetta. Näytti kuitenkin siltä, että asetelmaa hallitsi tuo salaperäinen vieras. Etsivä kiersi työpöytänsä taakse ja istuutui kuluneelle tuolille. Se oli nahkaa ja sen korkea selkänoja varjosti entisestään hämärää työpistettä. Aamun sanomalehti oli yhä avoinna keskellä pöytää peittäen sopivasti alleen kaiken sekamelskan. Naisen katse oli jälleen laskeutunut hieman alas ja näytti aivan kuin hän häpeäisi jotain. Joneson aloitti.

- Miten voin olla avuksi, neiti...?

- Olen rouva Harbott.

- Anteeksi, rouva.

- Ei se mitään. Olen imarreltu.

Rouva Harbott nosti vihdoin katseensa ylös. Hänen poskillaan oli näkyvinään hienoinen hymy. Se katosi kuin salamaniskusta ja häipyi peruslukeman taakse. Kaunottaren upeat vaaleat kasvot saattoi nyt nähdä suuresta ikkunasta vaivoin lankeavassa valossa. Se oli hämmästyttävä näky, Joneson ajatteli. Hetken hiljaisuuden rikkoi vieno ääni.

- Tehän olette yksityisetsivä? Tarvitsen apuanne.

- Rouva, en tiedä kuka olette tai mitä haluatte, mutta palkkioni on kaksi kymppiä tunnilta...

- Hyväksyttekö sekin?

- ...plus kulut.

Joneson oli malttamaton. Hän oli ollut ilman tehtävää jo usean viikon ajan eikä taskussa ollut enää kuin muutama lantti. Vuokranmaksukin oli myöhässä ja nyt edessä istui rahakkaan näköinen asiakas. Tilaisuutta ei saanut päästää käsistään, vaikka se alkoikin hieman hermoillen. Aloitus tuntui töykeältä, mutta rouva näytti ymmärtävän sen, sillä hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy. Se oli kuin anteeksianto yksityisetsivän terhakkaalle aloitukselle. Nämä kaksi ihmistä olivat aivan selvästi eri maailmoista.

Julkaistu torstaina 17.7.2008 klo 12:00 avainsanoilla kirjallisuus, novellit ja sarjat.

Edellinen
Jalokivikoru - osa 3
Seuraava
Jalokivikoru - osa 5
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä