Gloria oli ollut kauhuissaan murhasyytteestä. Hän tiesi olevansa syytön ja siksi hän nyt istui Jonesonin toimistossa kertomassa kaiken, mitä tiesi tapauksesta. Rennon oloinen yksityisetsivä kuunteli ammattimaisen tarkkaavaisesti. Hänkin oli perillä murhasta. Ne kiinnostivat häntä jo ammatinkin puolesta. Jokin salapoliisin sisällä kuitenkin sanoi, että tuolilla istuva kaunis nainen puhui totta. Joneson ei osannut kuvitella hennon näköistä naiskaunotarta murhaajaksi ja siksi hän lohduttikin surevaa nuorta rouvaa.

- Minä uskon teitä.

Gloria nosti katseensa. Hätääntynyt ilme kasvoillaan hän tunsi ensimmäisen kerran moneen viikkoon toivon kipinän. Jonesonin tumma rintaääni kuulosti vakuuttavalta ja luotettavalta. Tuolissa istuva nainen oli viime päivät ollut poliisien ristikuulustelussa ja joutunut kokemaan häpeää miehensä rinnalla. Adlon oli onneksi antanut anteeksi Glorian syrjähypyn. Heillä oli yhteinen totuus puolustettavana, sillä kumpikin tiesi olevansa syytön Trajan Dubinderin kuolemaan. Murha näytti kokeneen etsivän mielestä ongelmalliselta. Kaikki todisteet puhuivat Harbottien pariskuntaa vastaan. Toisaalta Joneson oli vakuuttunut rouvan viattomuudesta, vaikka ei osannutkaan kertoa syytä vaistoonsa. Etsivän tehtävässä hän oli tavannut lukuisia roistoja ja viattomia uhreja, jotka olivat joutuneet syytettyjen penkille. Tälläkään kertaa hän ei epäillyt vaistoaan vaan uskoi asiakkaansa syyttömyyteen. Epäröimättä miellyttävä dekkari päätti ottaa rouva Harbottin tapauksen tutkittavakseen. Hän halusi pelastaa nuoren naisen tulevaisuuden ja maineen. Mustan lierihatun alla ollut ilme oli silmin nähden huojentunut. Ilme kuului vaalealle nuorikolle, joka nyt heitti kaiken toivonsa hänelle lähes tuiki tuntemattoman salapoliisin tutkimuksiin. Ohut musta käsilaukku avautui, kun Gloria otti sieltä sekkivihon ja kirjoitti Jonesonille sekin.

- Tämä kattanee kulunne viikoksi.

Gloria ojensi sekin pöydän yli Jonesonille, joka nousi seisomaan ja otti sen kirkkain silmin kaksin käsin vastaan. Sellaista summaa hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Rouvan oli aika poistua ja jättää salapoliisi tutkimaan murhaa. Tummaan jakkupukuun pukeutunut nainen liukui yhtä sulavasti takaisin ovelle kuin oli sieltä tullutkin. Joneson avasi kohteliaasti oven ja toivotti viehättävälle naisasiakkaalleen hyvää päivän jatkoa. Ovella jännittävältä näyttänyt hahmo kääntyi vielä ja ojensi pienen kortin. Siinä oli hänen puhelinnumeronsa. Mitään sanomatta lierihattuun peitetty ja salaperäisyyden verhoon kietoutunut naine katosi käytävän pimeyteen. Joneson sulki oven ja palasi työpöytänsä äärelle ihailemaan harvinaista sekkiään. Hänellä oli nyt hyvä syy soittaa vuokraemännälleen rouva Mittansvarille. Sitä puhelua hän ei olisi ollut halunnut soittaa vielä muutama tunti sitten.

Murha näytti kaikkea muuta kuin selvältä tapaukselta. Tottuneesti Joneson ryhtyi käymään yksitellen läpi kaikki johtolangat. Siihen kuuluisi myös aviomiehen haastattelu. Iltapäivä kului nopeasti. Puhelu toisensa perään oli tuonut rutkasti lisätietoa tapahtumien kulusta, vaikka yhtään varmaa epäiltyä henkilöä ei ollut vielä löytynyt. Herra Harbottin osuus piti selvittää, ja siksi hän oli sopinut tapaamisesta pariskunnan asunnolla myöhemmin samana iltana. Kello oli jo viisi, kun toimiston ovelta kuului koputus. Joneson oli vauhdissa. Vastaavanlaista vilskettä hänen toimistollaan ei oltu koettu aikoihin. Oven takana odotti jo toinen vieras saman päivän aikana. Innokas ja utelias mies kiiruhti avaamaan ovea. Ovella seisoi aina niin miellyttävä rouva Mittansvar. Hän oli tullut hakemaan vuokrarahoja, koska oli saanut puhelun aiemmin iltapäivällä. Etsivä oli työnsä touhussa unohtanut kutsuneensa vuokraemännän käymään. Tottuneesti rouva sipsutteli vierastuolille ja antoi Jonesonin avata keskustelun.

- Kas tässä, tätähän olettekin jo ehtinyt odottaa.

Rouva katsoi vuokran suurudulle kirjoitettua sekkiä ja taittoi sen villatakkinsa taskuun.

- Olette näemmä saanut tehtävän.

Jonesonin ilme oli kuin tikkukaramellin saaneella koulupojalla. Innokkuutta säteilevät silmät loistivat jo ehtoopuolelle kääntyneessä valaistuksessa. Joneson nyökytti, sillä hän oli aivan liian kiihkeässä mielentilassa sanoakseen juuri silloin mitään. Sadat ajatukset pyörivät dekkarin päässä eikä hän oikein osannut seurustella herttaisen leskirouvan kanssa.

- Joko olette murhaajan jäljillä?

Joneson vastasi kieltävästi ja etsi kuin vimmattu sotkuiselta pöydältään kynää ja paperia. Hänen oli saatava kirjoittaa mieleen juolahtaneita asioita ylös. Samalla kun kiireinen tutkija hyöri pöytänsä ympärillä, rouva Mittansvar jatkoi.

- En tuntenut sitä taiteilijaa, mutta mielestäni hän oli ansainnut tulla tapetuksi.

Pöydän takana kävi yhä kuhina, kun sanomalehti putosi lattialle ja puhelin sai väistyä käsien tehdessä tilaa kirjoitusalustalle. Siitä olikin jo aikaa, kun alusta oli päässyt sille kuuluvaan virkaansa. Kynä kaartui notkeasti paperin päällä, kun tutkija kirjoitti ylös muistiinpanoja. Hän ei kuunnellut rouvaa. Hetken kuluttua uurteiset kasvot nousivat jälleen kattovalon alle.

- Anteeksi rouva, en kuunnellut.

Joneson virkkoi ja suuntasi hajamielisen katseensa hymyilevälle rouvalle.

- Ymmärrän. Jätänkin teidät tästä työn pariin.

Rouva Mittansvarin vierailu oli lyhyt ja vähäpuheinen. Etsivästä ei ollut nyt seuraa, sillä hän oli keskittynyt murhamysteerin ratkomiseen. Pari poistui toimistolta samaa matkaa, sillä Jonesonin oli vielä tavattava herra Harbott samana iltana.