Maanantaiaamu oli kesähelteinen. Päivä näytti alkavan kuten niin monet arkiset aamut olivat alkaneet tätä ennen. Harvinainen lämpöaalto koetteli Don Thomasin kaupunkia. Sellaista ei oltu koettu miesmuistiin näin aikaisessa vaiheessa kesää. Kesäkuun alku oli tunnetusti viileä aina heinäkuun vaihteeseen asti. Ilman lämpötila nousi vähitellen viikko viikolta. Yllättävä helle oli kuitenkin laskeutunut kaupungin laaksoon, ja tuhannet ja taas tuhannet kaupunkilaiset kärvistelivät hiostavan ilmamassan alla. Aivan tavalliseksi maanantaiaamuksi tämän tekivät kymmenet rutiinit, joita töihin kiirehtivät suorittivat ennen kuin kello löi yhdeksän. Kadut täyttyivät nopeasti niin jalankulkijoista kuin autoistakin. Kuuma aamu ei mitenkään helpottanut joukkokulkuvälineissä matkustavia. Etenkin bussit olivat tupaten täynnä, ja aamusuihkun raikkaudesta ei kohta ollut tietoakaan. Metrossa ei elämä ollut yhtään sen helpompaa. Matkustaminen maan alla oli ehkä vielä tukalampaa, sillä ilmanvaihto oli viime vuosisadalta eikä kaupunki ollut rakentanut ilmastointia. Kukapa sitä olisi tarvinnutkaan talven viileydessä, sillä saattoihan Don Thomasissa sataa poikkeuksellisina aikoina jopa lunta. Enimmäkseen kaupunki nautti keskikesän helteistä, leppeistä syysilloista ja raikkaista keväistä. Helteitäkin osattiin odottaa elokuuksi, mutta alkava viikko tulisi olemaan painajaismainen. Vanhojen rakennusten toimistot eivät voineet kehua uudenaikaisilla tiloillaan. Ne suorastaan hautoivat työntekijöitään kesäkuumalla. Talvella puolestaan hytistiin vetävien ikkunoiden äärellä aina, kun keskuslämmitys syystä tai toisesta reistaili. Näihin donthomasilaiset olivat historian saatossa jo tottuneet. Kaupunki sinällään yritti pysyä kehityksen kelkassa. Se ei suinkaan ollut mikään takapajula, vaan maaseudulta tulleen serkun silmin se näytti aivan modernilta suurkaupungilta. Sitähän Don Thomas ehdottomasti oli kaikkine asukkaineen ja uusine teknologioineen. Satoja vuosia sitten pienestä kyläpahasesta kasvanut keskittymä oli nyt vajaan puolen miljoonan asukkaan koti. Ympäröivine lähiöineen ja naapurikaupunkeineen se ylsi yli miljoonan kaupunkilaisen metropoliksi. Maakuntansa suurimpana kaupunkina sillä oli vetovoimaa. Pienten kukkuloiden keskelle kasvanutta taajamaa halkoi piskuinen Rioveron joki. Joeksi sitä tuskin kutsuttaisiin muualla kuin Don Thomasissa. Riovero ei juuri poikennut leveähköstä purosta. Monet paikkakuntalaiset nimittivätkin sitä kloaakiksi, viemäriksi, koska sellaisena sitä pidettiin vielä 1900-luvulle tultaessa. Vasta kuolettavan tautiepidemian jälkeen vuonna 1902 kaupungin päättäjät julistivat Rioveron rauhoitetuksi alueeksi aina puolen kilometrin päähän molemmilta sen rannoilta. Epidemia oli saanut alkunsa joen vedestä. Sitä käyttivät monet niin peseytymiseen kuin juomavetenäkin, vaikka veden tiedettiin olevan juomakelvotonta. Puroon laskettiin kaikki mahdollinen jäte, jota ei muuten kuljetettu pois. Paikoin puron pintaa ei näkynyt kaiken sen roinan alta, jota asukkaat olivat vuosisatojen ajan sinne heittäneet. Nyt Riovero on suhteellisen puhdas, ja sen penkereet on rakennettu jykeviksi kuin isommallekin joelle konsanaan. Leveimmillään puro oli kahdeksan metrin mittainen ja kapeimmillaan sen yli saattoi hyvällä onnella loikata. Rioveron yläjuoksun kevätkarnevaaleihin kuuluikin paikallinen hyppykilpailu, jossa kaupungin vetreimmät urheilijat mittasivat kykyjään hyppäämällä joen yli. Hyppykohdastaan vesitietä oli syvennetty, sillä liian monet olivat pudonneet veteen hyppynsä epäonnistuttua. Kenenkään ei tosin haluttu loukkaavan itseään mätkähtäessään matalaan juoksuun. Parin metrin syvyinen veden täyttämä puro pehmensi alastuloa. Veteen ei toisaalta voinut päätyä. Kahden metrin loikka syntyi keneltä tahansa, mutta osansa hypyn epäonnistumiseen olivat paikallisen panimon tuotteet.