Keskiviikko 9.7. - neljäs päivä

Keskiviikon ohjelmaksi olin suunnitellut käyntiä Tibidabossa. Heräsin tuttuun tapaan aamuvarhaisella ja täyttävän aamiaisen jälkeen olinkin sitten valmis lähtöön. Vilkaisin sisäpihan kuiluun, josta saatoin juuri ja juuri nähdä pilkahduksen sinistä taivasta. Säätila lupasi jälleen kaunista keliä ja sehän piti käyttää hyväksi. Lähdin matkaan noin yhdeksän aikoihin, sillä halusin päästä La Sagrada Familia -basilikan torniin. Puoli kymmeneltä olin jo porttien edessä, jossa kysyin virkailijalta, olivatko tornit tänään avoinna yleisölle. Virkailija vastasi, että ensimmäisen kerran torneihin pääsee vasta viiden aikaan iltapäivällä. Jatkoin kysymällä olisiko minun pitänyt hankkia lippu etukäteen ja näytin jäsenkorttiani. Siihen portinvartija ei enää osannut sanoa mitään, vaan kehotti kääntymään lipunmyynnin puoleen. Menin lippuluukulle ja pyysin lipun torniin. Sain sen heti samoin kuin pääsylipunkin, enkä taaskaan maksanut lystistä mitään näytettyäni Amics-jäsenkorttia. Pääsin torniin välittömästi ilman jonottamista ja tällä kertaa nousin Kärsimysfasadin puoleiseen torniin, jossa en ole ennen käynyt. Näköalat olivat huikeita ja osin henkeäsalpaavia. Ylhäällä korkeuksissa tuntui vielä viileältä, sillä aurinko ei ollut ehtinyt lämmittää ilmaa ja taivaallakin seilasi melkoisia pilvenvonkaleita varjostamassa. Valokuvia alkoi kertyä muistikortille nopeaa tahtia ja pari videotakin kuvasin ainutkertaisista maisemista. Matkani tämän osuuden tavoite tuli täytettyä, ja vietettyäni torneissa noin tunnin ajan aloin valmistella lähtöä seuraavaan kohteeseen.

Päivän ehkä tärkein nähtävyys oli Tibidabon kirkko tai viralliselta nimeltään Jeesuksen Pyhän Sydämen katedraali. Matka Tibidabon vuorelle oli pitkä ja monivaiheinen. Aloitin metrolla basilikan asemalta ja vaihdoin paikallisjunaan, joka vei Tibidabon puistokadulle ja tarkalleen ottaen John F. Kennedyn aukiolle. Aivan aukion laidalla sijaitsi pienen raitiovaunun pysäkki, jonka edessä seisoi kymmenittäin värikkäästi pukeutuneita turisteja. Harmikseni neljän päivän joukkoliikennelippuni ei käynyt museoratikkaan, joten päätin kävellä vuoren juurelle, kun kerran ulkona oli kaunis ja lämmin kesäpäivä. Olisin tosin voinut ottaa myös bussin 194, joka olisi vienyt perille asti samaa reittiä kuin raitiovaunukin. Spåra oli erittäin pieni ja siihen mahtui tuskin kaksi- tai enintään kolmekymmentä matkustajaa kerrallaan ja se muistutti lähinnä museokulkuvälinettä, jollaiseksi se oli varmaan tarkoitettukin. Vuoren juurelta oli vielä matkaa Tibidabon huvipuistoalueelle, jonne pääsi kätevästi vuoristoradan kyydissä. Kartalla muutaman korttelin matka Kennedyn aukiolta vuoristoradan päätepysäkille näytti lyhyeltä. Kuten niin aina, etäisyydet kartalla johtavat harhaan ja matkat luonnossa ovatkin usein huomattavasti pitempiä. Näin minustakin tuntui, kun helteessä painelin mutkaista puistotietä yhä vain ylemmäksi. Juuri kun pääsin perille, raitiovaunu ohitti minut samoin kuin bussi, joka lähti melkein samalta pysäkiltä. Otin kävelyreissun kuntoiluna.

Ostin menopaluulipun vuoristorataan 7,70 eurolla. Lippukassan edessä oli melkoinen hässäkkä, kun turistit eri puolilta maailmaa olivat tulleet ostamaan lippuja. Vaikka hinnat olivat selkeästi esillä, kysyttiin niitä varmuuden vuoksi vielä tiskillä. Jotkut alkoivat vasta vuoron saatuaan kaivamaan lompakoitaan repun uumenista. Lopulta jono eteni niin hitaasti, että vaunu ehti lähteä ja jouduin odottamaan seuraavaa lähtöä ties kuinka kauan. Sitten viereeni kiilasi naapurijonosta vielä tumma mies, joka ei malttanut mennä jonon päähän vaan yritti päästä eteeni siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä pidin paikkani ja olin valmis työntämään äijän syrjään, jos tämä olisi etuillut. Näin ei kuitenkaan päässyt käymään, sillä hänen vuoronsa siinä naapurijonossa tuli juuri sopivasti samaan aikaan. Tibidabo on oikeastaan huvipuisto ja luonnollisesti monet vuoristoratamatkustajat olivat lapsiperheitä, jotka olivat matkalla huvittelemaan. Keskellä tätä värikästä huvipuistoa seisoo ällistyttävän hieno kirkko, joka valmistui niinkin myöhään kuin vuonna 1961. Temppelin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1902, ja lopputuloksena syntyi sanoinkuvaamattoman kaunis kirkkorakennus. Kirkon kattoterassille pääsee 2,50 euron hintaisella hissilipulla ja kaikkein korkeimman tornin huipulle voi kavuta kierreportaita pitkin.