Aloitimme päiväretkemme paluumatkan kiertäen toista reittiä kohti Cabo da Rocaa. Vuoristotie kiemurteli hiljalleen rannikolle ja vaikka matkaa ei ollut linnuntietä kuin parikymmentä kilometriä, kesti matkanteko melkein tunnin kurvaillessamme mutkaisia ja kapeita teitä pitkin. Cabo da Roca on Euroopan mantereen läntisin piste ja luonnollisesti turistien suosima pysähdyskohde. Jälleen kerran kymmenet bussit toivat suuria ryhmiä ikuistamaan itsensä maailman ääressä. Turistikeskuksesta sai käydä ostamassa todistuksen käynnistään Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Sijoitin moiseen sertifikaattiin yksitoista euroa täytettyäni ensin kirjallisen anomuksen virkailijalle. Anomuksen tarkoituksena oli lähinnä saada kävijä nimi oikein kirjoitettuna, sillä virkailija tekstasi nimeni sertiin hienolla kalligrafisella kaunokirjoituksella. Olen kerännyt tällaisia todistuksia eri puolilta maailmaa aina, kun se vain on ollut mahdollista. Kovin montaa en ole vielä onnistunut saamaan, mutta nähtävyyksiä ylläpitäville viranomaisille niiden jakaminen toisi kaivattua lisätienestiä mahdollisen sisäänpääsymaksun lisäksi. Aina nimittäin löytyy kaltaisiani turhamaisuuksia keräileviä turisteja.

Säätila Sintrassa ja Estorilissa oli koko päivän puolipilvinen. Taivaalta ei tullut mitään alas ja ulkolämpötila pysytteli siinä noin kuudentoista asteen tuntumassa. Puin ylleni tuulen- ja sateenpitävän takkini ja sen päälle vielä ohuen kangastakin. Yhdistelmä osoittautui oivalliseksi valinnaksi, sillä kansallispalatsin sisällä oli melko viileää rakennuksen kivimuurien hohkaten kylmää eikä ulkona ollut juuri sen lämpimämpää. Bussimme kaarsi Cascaisin kaupungin kautta ja jätti siellä osan ryhmästämme shoppailemaan. Päätin jatkaa hotellille lepäilemään. Jonkin ajan kuluttua lähdin kävelylle Estorilin kapeille kaduille. Pieni kaupunki on nykyään käytännössä isomman naapurikaupunkinsa Cascaisin kaupunginosa tai nukkumalähiö, sillä Estorilin siinä osassa, jossa hotellimme sijaitsi, ei ollut juuri mitään aktiviteetteja kasinoa lukuun ottamatta. Ihmettelin, mistä paikalliset käyvät ostamassa ruokansa, kun lähimailla ei ollut kuin yksi tai kaksi kauppaa. Selitys lienee yksinkertainen. Ihmiset käyvät työssä Lissabonissa ja asuvat Estorilissa. Siinä matkalla käydään jossakin hypermarketissa, joiden suunnattomia mainosplakaatteja näin matkalla. Estorilissa ei taida juuri muuta olla kuin asuntoja. Ainakaan tämänpäiväinen tutkimusmatkani ei tuottanut uusia elämyksiä, vaan omakotitaloja jatkui silmänkantamattomiin kaikkiin suuntiin. Löysin lopulta pienen supermarketin keskeltä asuinaluetta ja ostettuani sieltä pienen paketin energiakeksejä palasin rantabulevardia pitkin takaisin hotellihuoneeseen odottelemaan päivällispöydän avautumista reilun tunnin kuluttua.

Viides päivä - torstai 17.3.

Aamut valkenivat jo tutulla rutiinilla. Tällä kertaa hotellin ravintolassa työskenteli edellisistä päivistä poiketen vain muutama ravintolatyöntekijä. Aiempina päivinä salissa on hyörinyt jopa kymmenkunta työntekijää, mutta nyt tilanne oli toinen ja sen myös vieraat saivat kokea. Tulin aamiaiselle noin kymmenen minuuttia alkamisajan jälkeen ja sain heti todeta, että osa ruoista oli ennättänyt jo loppua. Lautaset oli katettu leipäpöydälle eikä entiseen tapaan noutopöydälle. Jouduin tekemään ylimääräisen kierroksen noutaakseni vain lautasen. Murokulhot puuttuivat, ja jouduin siitä huomauttamaan tarjoilijalle. Juomalasit puuttuivat, ja sain siitäkin huomauttaa. Kahvi oli loppu, ja nyt jo hieman nostin äänenpainoani huomauttaessani ravintolan kelvottomasta palvelusta. Olin myös pannut merkille, että aamiaistarjonta oli hieman supistunut sitten ensimmäisten päivien, mutta olihan tarjoilu edelleen hyvin runsas ja maittava tämän aamuisesta hitaasta palvelusta huolimatta. Joka aamu tarjolla oli ollut myös viiniä, jota pidin hieman outona, kun taas päivälliseen se ei kuulunut ilman eri maksua.