Vajaan tunnin ajomatkan päässä odotteli Sintran kansallispalatsi. Rakennus jäi demokratisoituneelle Portugalin valtiolle viimeiseltä monarkilta Maria Pialta (1847-1911) vuonna 1910 kansalliseksi omaisuudeksi. Valtava palatsikompleksi on nykyään museona ja siellä järjestetään ajoittain myös valtiollisia vastaanottoja. Opastettu kierroksemme kesti lähes tunnin, ja enemmänkin aikaa olisi voinut rakennuksessa viettää, mikäli olisi halunnut koluta jokaisen nurkan oikein tarkkaan. Tyypilliseen tapaa ei tässäkään palatsissa ollut juuri kovin paljon huonekaluja tai muutakaan esineistöä, vaan vierailija sai katsella lähinnä tyhjiä seiniä. Moneen otteeseen laajennettu palatsi on melkoinen sokkelo, jossa riittää salia ja huonetta toinen toisensa perään. Koristeluissa ja rakennuskustannuksissa ei ole selvästikään kitsasteltu.

Sintran kaupunki sijaitsee jonkin matkaa sisämaassa ja läheisen vuorenrinteen juurella. Sääolot Sintrassa ovat hieman rannikkoa viileämmät, mikä selittää kuninkaallisten suosion paikan suhteen. Kesällä Lissabonissa on nimittäin tukahduttavan kuumaa, joten kuumat suvet vietettiin mieluummin ylempänä viileässä vuoristossa. Palatsin ympärille on noussut palvelijoiden, lakeijoiden, ylimystön ja kuninkaan lähipiirin asuntoja, jotka yhä edelleen ovat asuinkäytössä. Monet niistä ovat olleet saman suvun hallussa jopa vuosisatoja. Olimme aamun ensimmäinen ryhmä linnassa, mutta pitkään emme saaneet kierrellä sisätiloissa omissa oloissamme. Kaupunkiin saapui tasaisena virtana bussilasteittain lisää turisteja ja ennen kaikkea koululaisryhmiä. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset valtasivat kadut ja aukiot, ja linnassakin alkoi olla ahdasta. Onneksi kierroksemme päättyi juuri sopivasti, kun seuraavat ryhmät jo hengittivät niskaamme. Palatsivierailun jälkeen siirryimme kadun toiselle puolelle pieneen viinipuotiin, jonka yläkerrassa toimi ravintola. Siellä saimme jälleen maistella paikallisia portugalilaisia herkkuja. Tällä kertaa pöytiin oli kaadettu ehtaa portviiniä ja makeaksi palaksi oli tarjolla queijada, joka on erityisesti paikallinen Sintran herkku. Queijada, joka lausutaan suurin piirtein [gesa:ada], on pieni juustosta, kananmunista, maidosta ja sokerista valmistettu leivonnainen ja erittäin tyypillinen suupala Portugalissa.

Viinimaistelun jälkeen saimme omaa aikaa noin puolitoista tuntia. Käytin tuon ajan maleksimalla pienen kylän kapeilla kujilla ja samalla etsien siistiä kahvittelupaikkaa, vaikka varsinaisesti en ollut vielä kahvikupin tarpeessa ja vielä vähemmän olin nälkäinen tuhdin aamiaisen jälkeen. Palatsin läheisyydessä toimi lukuisia pieniä rihkamakauppoja, käsityöläisiä ja tietysti ruokapaikkoja vieri vierin. Palasin takaisin palatsin matkamuistomyymälään, josta ostin muistoksi linnasta kertoneen kirjan. Olin tosin aikonut olla ostamatta mitään ylimääräistä, sillä laukkuni oli jo valmiiksi täynnä, mutta minulla on ollut tapana ostaa upeista rakennuksista kertovia kuvakirjoja ja muuta materiaalia, kuten videoita. Vähän ennen kuin matkamme jatkui, piipahdin tapaamispaikkamme lähellä olleeseen Ale-Hop-liikkeesseen, joka oli kummallinen sekoitus paperikauppaa, rihkamakauppaa ja kahvilaa. Ostin sieltä ison kupin maitokahvia, jossa tosin kahvia oli vain se puoli desiä. Silmälumeeksi päällä oli usean sentin paksuinen crema, joka peitti alleen varsinaisen tilkan mustaa juomaa. Kyytipojaksi otin jonkin juusto-kinkku-leivonnaisen ja kauhistelin neljän euron hintaa, sillä olin jo tottunut, että Portugalissa nämä peruseineet maksoivat joitakin kymmeniä senttejä tai korkeintaan euron pari.