Viides päivä

Kesämatkamme Yhdysvalloissa oli edennyt viidenteen päivään. Aloitimme aamun lyhyellä kävelyllä läheiselle metroasemalle. Sieltä ostimme päivälipun ja huristelimme saman tien seuraavalla junalla lang="en">Capitol-kukkulalle. Poikettuamme metroaseman läheisyydessä olevaan kahvilaan aamiaiselle kipusimme katua pitkin ylös kongressin kirjastolle. Kirjastorakennus on italialaiseen renessanssityyliin rakennettu valtava kompleksi, joka on tullut tunnetuksi mm. Kansallisaarre-elokuvassa. Kirjastoon on vapaa pääsy ja opas kierrättää ryhmiä esitellen samalla tiloja ja historiaa. Rakennus on ehdottomasti käynnin arvoinen ja sen sijainti aivan kongressirakennuksen takana sopii varmasti jokaisen vierailijan ohjelmaan. Yksi erikoisimmista näyttelyesineistä on eittämättä Gutenbergin raamattu 1400-luvulta. Näitä kirjoja on jäljellä vain kolme ehjää kappaletta koko maailmassa ja kongressin kirjastossa on siis yksi näistä nähtävillä. Rakennuksen portaikon edustalla on hieno pronssinen Neptunuksen suihkulähde, jota monet meidän lisäksemme kävivät kuvaamassa.

Kongressirakennus eli The Capitol on keskeisellä paikalla Washingtonin keskustassa. Kaunista valkoista rakennusta ympäröi vihreä puisto, joka on usein myös monenlaisten mielenosoitusten näyttämönä. Emme päässeet kongressin edustalle, sillä juuri tuolloin oli meneillään erään opiskelijajärjestön tilaisuus. Tuhannet ja taas tuhannet samansävyisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset tekivät selväksi jotain tärkeäksi ajamaansa asiaa. Jouduimme kiertämään ihmisröykkiön ja jättämään kongressin valokuvaamisen seuraavaan kertaan. Vierailustakaan ei tullut mitään, sillä ulkona odotti lohduttoman pitkä jono turisteja heti aamutuimaan. Vieraille oli rakennettu kevyt katos auringonvarjoksi, jonka alla saattoi jonotella. Rakennukseen ei saanut viedä nesteitä, joten juomat oli juotava ennen sisäänmenoa tai heitettävä viereiseen roskasammioon. Ämpäri oli jo ääriään myöten täynnä puoliksi juotuja vesipulloja ja lisää oli varmasti tulossa pitkin päivää. Päivästä oli ennustettu helteistä. Kuumuus olikin liikaa muutamille, sillä vähän väliä ensiapuyksikkö tai ambulanssi kävi noutamassa auringon paahteeseen läkähtyneen mielenosoittajan. Jatkoimme matkaa keskustaan, jossa seuraavaksi vierailimme kansainvälisessä vakoilumuseossa.

Vakoilumuseo sopii hyvin Washingtonin kaltaiseen virkamieskaupunkiin, jossa käsitellään paljon valtion asioita. Lisäksi kaupungissa vierailee huomattava määrä muiden maiden edustajia ja FBI:n konttorikin sijaitsee aivan ydinkeskustassa kuin pisteenä i:n päällä. Museo on hienosti toteutettu ja esittelee autenttisia vakoiluesineitä takavuosilta. Lasivitriineissä on nähtävänä agenttielokuvista tuttuja kameroita, salakuuntelulaitteita ja muita vempaimia. Laajan museon kiertämiseen kuluu paljon aikaa, sillä näyttelyitä on kahdessa kerroksessa ja eri aikakausilta. Monet lyhytelokuvat verottavat vielä lisää aikaa, jos jää katselemaan niitä. Tietenkin vakoilumuseossa on periamerikkalaiseen tapaan museomyymälä, josta voi ostaa kaikkea mahdollista vakoiluun liittyvää rihkamaa. Mikäli jokin suosikkidekkari on jäänyt näkemättä, voi elokuvan ostaa myymälästä (tosin monet elokuvat on eurooppalaiseen katseluun sopimattomasti aluekoodattuja). Tavaraa on jälleen hyllymetreittäin, joskin suurin osa on tarpeetonta ja enemmänkin lapsille suunnattuja leluja.

Tuskaisen helteinen kesäpäivä oli vaihtunut sadekuuroksi museokäyntimme aikana. Ulkona oli kaikesta päätellen satanut rankasti ja vettä satoi yhä, kun olimme lopettelemassa kierrostamme museossa. Odottelemmekin jonkin aikaa museon aulassa, kunnes vesisade lakkasi. Sadekuuro oli alkanut varmaankin yllättäen, sillä vielä muutama tunti aikaisemmin taivas oli ollut kirkas ja sininen. Mistään isosta sateesta ei nytkään ollut kysymys, sillä pilvet alkoivat taas rakoilla ja puolen tunnin kuluttua aurinko jo taas paistoi.

Käväisimme syömässä läheisessä Salad Too Grill -lounasravintolassa. Paikka oli menossa kiinni puolen tunnin kuluttua ja olimme melkein ainoita asiakkaita. Tilasimme isot kanavoileivät, joista toisen kokki pudotti lattialle juuri kun oli saamassa sen valmiiksi. Silmä tarkkana seurasin, ettei sapuska vain päädy takaisin tarjottimelle, vaikka kokki kehottikin jo istumaan pöytään. Ravintola toimi noutopöydän tavoin eli asiakas valitsi tarjolla olevista ruoista sen, mitä halusi syödä ja maksoi sitten aterian painon mukaan. Antimet eivät näyttäneet kovin houkuttelevilta, ja päädyimmekin grillin puolelle. Grillisapuska oli kelvollista, mutta ruokailua hieman häiritsi henkilökunnan vahtaaminen. Emme saaneet oikein syödä rauhassa, kun silmäpari siellä täällä loi katseen seurueeseemme. Suuta pyyhkiessäni tuli sellainen olo, että ravintolasta piti päästä äkkiä ulos. Nyt ainakin tiedän, missä en enää nauti lounasta, jos vielä päädyn Washingtoniin.