Kuudes päivä - perjantai 25.3.

Muutaman toimettoman laiskottelupäivän jälkeen vuorossa oli hieman järjestettyä ohjelmaa. Olin varannut Exotic North -retken, joka suuntautuisi saaren pohjoisosaan. Laitoin kännykkäni herätyskellon soimaan seitsemältä, sillä retki starttaisi puoli yhdeksältä aamulla ja sitä ennen oli ehdittävä siistiytymään ja aamiaiselle. SummerTimes-pikkubussi kurvasi täsmälleen sovittuna aikana hotellin eteen ja sisään kömpi lisäkseni yksi ranskalaispariskunta. Bussissa istui jo valmiiksi yksi ranskalaisrouva, joka oli poimittu hieman aiemmin toisesta hotellista. Retki oli aikataulutettu koko päivän kestäväksi, ja 67 euron hintaan sisältyi kuljetukset ympäri saaren pohjoiskärkeä, englanninkielinen opas, joka tosin selosti myös ranskaksi sekä lounas upeassa La Table du Château -ravintolassa ja museokäynti pääkaupungissa.

Ensimmäinen kohteemme oli valtion ensimmäisen pääministerin mukaan nimetty Sir Seewoosagur Ramgoolam -kasvitieteellinen puutarha Pamplemoussesin kylässä lyhyen matkan päässä hotelliltamme. Puutarhassa kävijöille suositellaan hyönteiskarkotteen levittämistä paljaalle iholle moskiittojen varalle. Minulla ei karkotetta ollut mukana ja vähän väliä jouduin kuikuilemaan jalkoja ja käsiä, josko ympärilläni pörräsi joku ikävä hyönteinen, sillä ne osasivat lähestyä pahaa-aavistamatonta uhriaan erittäin hiljaa ja huomaamattomasti. Onneksi säästyin pistolta, mutta eipä itikoita juuri puutarhassa lennellytkään. Puutarha oli hieno, ja nuori oppaamme Anderson (miehen nimi oli ehkä etunimi) osasi kertoa yhdestä jos toisestakin kasvista mielenkiintoisia taustatietoja. Ilman niitä puutarhan kasvit olisivat jääneet lähinnä vain vihreän vegetaation silmäilyksi ilman sen kummempaa mielenkiintoa. Sadan rupian eli noin 2,50 euron sisäänpääsymaksu ei kuulunut retken hintaan. Kaiken lisäksi turisteilta perittiin huomattavasti suurempi maksu kuin Mauritiuksen kansalaisilta. Puisto oli kieltämättä näkemisen arvoinen ja se henki vuosisatojen historiaa, sillä osa kasvillisuudesta oli kasvanut puutarhassa jo jonkin aikaa.

Mattokauppa

Heti puutarhakierroksen jälkeen oppaamme vei meidät erään talon takapihalle. Ryhmäämme oli vastaanottamassa joukko hemaisevan näköisiä nuoria naisia sekä tummanpuhuvia salskeita miehiä. Hetken jo luulin, että olimme saapuneet johonkin ravintolaan, mutta kello oli vasta puoli yksitoista, joten jostakin muusta oli kysymys. Päästyäni sisälle ja peremmälle tajusin välittömästi, mikä jutun juoni oli. Meidät oli viety mattokauppiaiden myymälään. Olin lukenut näistä matkaoppaiden "suosittelemista" shoppailukäynneistä ja osasin varautua tilanteeseen. Miehet eivät aikailleet vaan istuttivat ryhmämme mukaville sohville ja alkoivat esitellä persialaisia käsinkudottuja mattojaan. Siinä välissä meille tarjoiltiin "ilmainen" virvoke. Minua alkoi oikeastaan heti ottaa päähän koko juttu, mutta ajattelin olla kohtelias isännille ja seurata myyntipuhetta jonkin aikaa. Se ei tehonnut minuun, vaikka kauppias yritti kaikin keinoin saada typerän mattonsa myytyä minulle. Noh, ensinnäkään mikään persialaismatto ei olisi edes sopinutkaan tarkkaan suunniteltuun sisustukseeni ja toisekseen, en todellakaan tullut tänne maailman ääriin asti ostamaan mattoa, jonka olisin voinut yhtä hyvin ostaa Helsingissäkin.

Pitelin virvokelasia kädessäni. En edes maistanut juomaa, sillä mielessäni kävi aivan hullu ajatus: entäs jos lasissa on muutakin kuin virvoitusjuomaa? Helppoheikki kehotti muutamankin kerran maistamaan juomaa, mutta en juonut, sillä pelkäsin, että juomassa oli tyrmäystippoja. Ajatus saattoi kuulostaa vainoharhaiselta, mutta muistin erään ohjeen turisteille. Se neuvoi pidättäytymään niin sanotuista "ilmaisista lounaista" ja muistutti äidin ikiaikaisen opetuksen, ettei pidä ottaa tuntemattomalta mieheltä mitään vastaan. Myyjänplanttu kröhi vähän väliä selvitellen kurkkuaan ja kaiveli vuoroin nivusiaan. Tilanne alkoi käydä minulle yhä vastenmielisemmäksi. Pyysin saada kynän ja paperia muistiinpanoja varten. Olisin nimittäin kirjoittanut muistiin kokemukseni tästä mattokaupasta niin kauan kuin kaikki oli vielä tuoreessa muistissa, mutta körmy kieltäytyi. Aggressiivinen myyntityö oli jatkunut jo parikymmentä minuuttia, ja sitten päätin ryhtyä sanattomaksi. Rohjake pyysi riisumaan kenkäni ja kokeilemaan kävellä mattojen päällä. Niin, ja mitäköhän siitä sitten olisi seurannut? Kohta olisin ollut sukkasillani myyjien armoilla ja kenkäni olisivat olleet panttina, kunnes kaupat olisi saatu lyötyä lukkoon. Lopulta päätin, että tämä show saa nyt päättyä ja pyysin päästä ulos. Myyjänroikale ei vastustellut ja kun kysyin, mihin voin laittaa yhä koskemattoman juomani, myyntimies ehdotti, että voin ottaa sen mukaani ulos. Nousin ylös ja kävelin myymälästä eteisen kautta ulos ja jätin juomalasin vastaan tulleelle hehkeälle neitokaiselle. Huokaisin helpotuksesta nähtyäni jälleen auringon ja päästyäni ulkoilmaan. Jäin ulos odottelemaan muuta ryhmäämme. Kohta tuo samainen myyjä ilmestyi ulos ja kysyi, olinko vihainen. Vastasin, etten ollut vihainen, mutta en millään muotoa ole heidän potentiaalinen asiakkaansa enkä osta mattoa, piste. Paiskasimme kättä ja asia oli sitten sillä loppuun käsitelty.

Mattokaupan opetus

Tämän kokemuksen opetus on, että myyntitilaisuudesta kannattaa poistua mahdollisimman nopeasti, mikäli ei halua ostaa mitään. Nämä myyjät ovat alansa ammattilaisia eivätkä hellitä ennen kuin turisti ostaa edes jotain. He käyttävät väsytystaktiikkaa, joka melko usein päättyy turistin luovutukseen. Mattoja tai myytäviä tavaroita tarjotaan osamaksulla, ja asiakas saa mukaansa osamaksulaskut. Kun kauppasumma on aikanaan kokonaisuudessaan maksettu, lähettää myyjä vasta sitten tuotteen asiakkaalle. Osamaksuprosessiin voi mennä puolikin vuotta, jos kauppasumma on jaettu esimerkiksi 20 prosentin osuuksiin. Kaupantekoa joudutetaan myös "ilmaisella" kotiinkuljetuksella kuriiritoimituksena mihin päin maailmaa tahansa. Jälleen kerran kannattaa muistaa, etteivät kauppiaat pääsääntöisesti tee tappiota ja tämänkin ilmaisen kuljetuksen kustannukset ovat jo valmiiksi tuotteen hinnassa ja loppujen lopuksi ostajahan ne kulut sittenkin maksaa. Myyntitilaisuudesta voi poistua milloin haluaa eikä lähtöä pidä kokea myyjiä loukkaavana.

Odotin ulkona yli tunnin. Tänä aikana mattokaupoille tuli ja meni muita ryhmiä, mutta meidän ranskalaiset turistimme olivat jääneet koukkuun. Jotain yksi rouvista oli ostanutkin ja sehän varmaan näille myyjille riittikin tälle päivälle. Matkaoppaatkin saivat varmasti oman provisionsa tuotuaan maksukykyisiä turisteja asiakkaiksi. Päivän päätteeksi muistin vielä tämän episodin enkä antanut oppaalle kuin 50 rupian eli reilun euron tipin. Mattokaupassa kului yli puolitoista tuntia. Tuon ajan olisimme voineet käyttää pääkaupungissa kiertelyyn. Juttelin aikani kuluksi autonkuljettajamme kanssa. Hän samoin kuin oppaammekin kysyi minulta, olinko vihainen tästä mattokaupasta. No tietysti olin, mutta enhän minä sitä heille voinut ilmaista vaan hymyssä suin vastasin kaiken olevan kunnossa. Kuski väitti mattokauppavierailun kuuluvan ohjelmaan, mutta heidän esitteessä siitä ei ollut mitään mainintaa eli kyseessä taisi olla oppaiden oma pikku provisiobisnes. Se heille suotakoon, sillä mauritiuslaisten kuukauden keskipalkka on noin 150 euroa. Mauritiuksella kaikenlaiset rangaistukset tuntuivat olevan kovia, sillä ylinopeudesta saattoi saada 50 euron sakon. Summa kuulostaa meikäläisittäin pienehköltä, mutta mauritiuslaisen kuukauden palkasta se on kolmasosa.

Lounas siirtomaa-ajan ympäristössä

Pääsimme lopulta jatkamaan ja suuntasimme lounaalle. Ravintola ja sen ympäristö näytti kalliilta ja sitä se kaiketi olikin, sillä kuppi kahvia ja litran vesipullo maksoi 140 rupiaa eli noin kolme ja puoli euroa. Lounas sisältyi retken hintaan, ja se oli yhtä tyylikäs kuin puitteet itse ravintolassa. Ravintolan vieressä oli vain muutaman vuosi aiemmin restauroitu, siirtomaa-aikainen sokeriplantaasin kartanotalo Le Château Labourdonnais. Ruokailun jälkeen vuorossa oli piipahdus pääkaupungissa Port Louisissa ja sen isossa Le Caudan Waterfront -ostoskeskuksessa. Matkalla pääkaupunkiin alkoi sataa. Sadekuurot ovat Mauritiuksella näemmä lyhyitä ja arvaamattomia, sillä tämäkin suihku oli ohi viidessä minuutissa. Ennen shoppailua vierailimme Blue Penny -museossa, joka on maailmankuulu harvinaisesta postimerkkikokoelmastaan. Mauritius tunnetaan erityisesti filatelistipiireissä, sillä se oli ensimmäinen Ison-Britannian siirtomaa, joka alkoi käyttää liimattavia postimerkkejä ja viides maa maailmassa, joka ylipäätään julkaisi omia postimerkkejään. Mauritiuksen ensimmäinen postimerkki julkaistiin vuonna 1847 ja nämä aidot harvinaisuudet ovat esillä postimerkkimuseossa paksun panssarilasin takana. Harvinaisuuksien joukossa on kaksi filatelian kalleimpiin lukeutuvaa postimerkkiä, leimaamattomat pennin ja kahden pennin merkit, jotka joukko liikemiehiä osti huutokaupasta vuonna 1993 tuolloin ällistyttävään 3,3 miljoonan dollarin hintaan. Nämäkin harvinaisuudet ovat esillä museossa ja niitä kannattaakin yksinkertaisuudestaan huolimatta käydä ihailemassa, sillä niitä on maailmalla jäljellä tiettävästi vain muutamia yksilöitä.

Ostoskeskus levittäytyi laajalle alueelle ja käsitti kaikkiaan 170 liikettä. Kauppoja oli laidasta laitaan muutamat maailmanmerkit mukaan lukien. Hintataso oli korkeahko, mikä selittyy luonnollisesti sillä, että kaikki tavarat saarella, ehkä sokeria lukuun ottamatta, ovat tuontitavaroita. Mikään ei myöskään taannut, että tunnetut merkkituotteet olivat aitoja. Pienen kävelymatkan päässä ostoskeskuksesta oli katettu tori, jossa käsityöläiset myivät tuotteitaan. Oppaamme kehotti maksamaan torilla vain käteisellä ja tinkimään hinnoista vähintään 75 % ilmaa pois. Jätin torikierroksen tällä kertaa väliin ajanpuutteen vuoksi. Ryhmältämme oli kulunut yli puoli tuntia ylimääräistä aikaa mattokaupoilla, mutta en toisaalta ollut kovin innostunutkaan torikaupoille etenkään sen jälkeen, kun opas oli varoittanut taskuvarkaista ja kehottanut siirtämään selän puolella olevan laukun rintamukselle. Eipä tuo ollut kovin mairitteleva kuvaus torikaupasta, mutta oppaamme halusi vain olla rehellinen.

Retkemme viimeinen kohde oli saaren aivan pohjoinen kärki Cap Malheureux. Siellä meitä odotti roomalaiskatolinen Notre Dame Auxiliatrice -kirkko punaisine kattoineen sekä henkeäsalpaava näköala Intian valtamerelle. Pohjoiskärjessä saattoi hyvällä säällä nähdä kerralla kaikki pienet saaret, jotka eivät olleet kovin kaukana pääsaaresta. Matka pohjoiseen taittui aluksi valtatietä pitkin pääkaupungista. Mauritiuksen saarta kaakosta pohjoiseen halkova valtatie on osin kaksikaistainen suuntaansa ja pituutta tälle taipaleelle kertyy noin 75 kilometriä. Kymmenet liikenneympyrät kuitenkin rytmittävät liikennettä ja pitävät vauhdit alhaisina. Pohjoisessa tie päättyy ja muuttuu kapeammaksi kylätieksi. Saaren tiet ovat päällystettyjä ja verrattain hyvässä kunnossa. Kymmenen minuutin pysähdyksen aikana ehdin mainiosti ottaa tukuittain valokuvia upeista maisemista. Jäljellä oli enää paluumatka hotellille, jonne saavuimme noin viiden aikaan iltapäivällä. Päiväretkemme onnistui melko hyvin eikä ennustettu vesisadekaan päässyt haittamaan istuttuamme juuri tuolloin pikkubussin suojissa.

Mässäilyt päivällispöydässä olivat taas takana. Vatsa ei yksinkertaisesti enää vetänyt ensimmäisen illan tapaan neljää ruokalajia. Tänään ja kuten jo eilenkin tyydyin vain kahteen maltilliseen ruokalajiin, jotka nekin annostelin kohtuullisen pieniksi. Puoli yhdentoista aikaan illalla koin ikävän yllätyksen hotellihuoneeni kylppärissä. Tropiikissa ei voi välttyä pieniltä kuokkavierailta huoneessaan. Kylpyhuoneen peilin päällä mateli iljettävän näköinen ja ennen kaikkea yököttävän suurikokoinen siivekäs hyönteinen. Valojen sytyttäminen sai ötökkään vauhtia ja se katosi peilin taakse. Sammutin valot, sillä arvelin herhiläisen palaavan pimeyden turvin. Soitin vastaanottoon ja kerroin, että kylpyhuoneessa on torakka. Kohta oveeni koputettiin ja yhden naisen tomera tuholaispartio saapui kädessään pahaenteinen Doom-tuotemerkkiä kantanut suihkepullo. Kitiinikuoriainen tai mikä sitten lie ollutkaan oli kuin olikin palannut näkyville ja sai samoin tein päälleen kirvelevän suihkauksen "Tuomiota". Tujaus pisti elukkaan liikettä ja se putosi allaspöydälle. Tuossa vaiheessa henkilökuntanaisen otteet alkoivat käydä sen verran koviksi, etten iljennyt jäädä katselemaan titaanien taistelua. Kylppäristä kuului mätkintää, suihkauksia ja poljentaa, eikä jäljelle jäänyt kuin kutsumattoman vieraan koruttomat hautajaiset, jotka pidettiin taistelukentällä. Sontiainen sai kylppärin roskiksesta viimeisen leposijansa hätäisesti vessapaperiin käärittynä. Urhea amatsoni teki lähtöä ja jätti torjunta-ainepullon minulle, varmuuden vuoksi. Nauroin vielä itsekseni purkin kyljessä komeillutta Doom-sanaa ja ryhdyin iltatoimiin. Värikäs ja vauhdikas päivä oli purkissa.