Parin päivän kuluttua lahteen ankkuroituu kaksimastoinen purjealus. Laivasta astuu ulos lisää valkoisia miehiä. Häkin ovi avataan ja kaksi vankkarakenteista miestä jää seisomaan ovensuulle. He alkavat jälleen kiinnittää kahleita orjien ranteisiin. Vähitellen kaikki vangit on kytketty toisiinsa paksulla kettingillä, ja karavaani suuntaa kohti laivaa. Kymmenet valkoiset miehet saattelevat ja piiskaavat jonossa käyviä vankejaan. Orjat lastataan pieneen alukseen, joka on vievä heidät kauempana odottavaan suureen valtameripurjehtijaan, orjalaivaan.

Laivassa heidät viedään syvimpään ruumaan, jonka ainoa valonpilkahdus tulee lastiluukun säleikön lävitse. Ruumassa on jo entuudestaan satoja miehiä, kaikki kerätty pitkin Afrikan länsirannikkoa. Ngawa ei tunne heistä ketään. Monet hänen kylänsä miehistä ovat joko paenneet syvemmälle viidakkoon tai joutuneet orjiksi jo aiemmin. Valkoiset orjakauppiaat eivät nimittäin uskaltaudu pimeimpään Afrikkaan. Kauempana rannikosta vaanivat luonnollisten vaarojen lisäksi myös vihamieliset alkuasukkaat, jotka ovat surmanneet useita orjanmetsästäjiä päästyään niskan päälle.

Viikkoja kestävä pitkä merimatka yli Atlantin alkaa. Matkan aikana monet vangit kuolevat joko nälkään tai tauteihin. Ruumiit heitetään koruttomasti yli laidan. Toisinaan tyyni sää pitää alusta lähes paikallaan ja hiljainen aallokko keinuttaa prikiä saaden puisen rungon natisemaan rytmikkäästi, toisinaan hurjistunut merenkäynti kieputtaa matkalaisia taukoamatta useita päiviä. Ngawa ei ole koskaan kokenut mitään tällaista. Eivät ole kokeneet myöskään ne sadat muut vangit, jotka jakavat nuoren Ngawan kohtalon ja tuntemattoman tulevaisuuden.

Lastiluukku avautuu pitkästä aikaa. Keskipäivän aurinko raivaa tietään ja pursuaa sisään pilkkopimeään kuumankosteaan ruumaan. Pikimustat orjavangit sulautuvat ruuman pimeyteen ja vain lukemattomat valkoiset silmämunat välkkyvät sen pohjalla siristellen häikäisevässä auringonvalossa. Yksi toisensa jälkeen vangit tuodaan laivan kannelle, josta matka jatkuu sataman orjamarkkinoille. Ngawa ja sadat muut orjat ovat saapuneet Georgiaan, Pohjois-Amerikan itärannikolle. Satamassa miehet jaetaan pienempiin ryhmiin ja kuljetetaan orjahuutokauppaan. Yksi huutokauppaan saapuneista ostajista on louisianalainen tilallinen ja maanomistaja Thaddeus Johnson. Hän on tullut ostamaan orjia puuvillapelloilleen ja muihin maatöihin.

Tottuneesti Johnson tarkastaa myytävänä olevat miehet ja huutaa itselleen kolmen miehen ryhmän, joista yksi on kaikesta edelleen hämillään oleva Ngawa. Ryhmä ohjataan karjavankkureihin ja niin alkaa jälleen pitkä taival, tällä kertaa Johnsonin tilalle Louisianaan. Usean päivämatkan jälkeen vankkurit saapuvat lopulta Harrisoniin, jossa odottavat laakeat silmänkantamattomiin ulottuvat puuvillapellot. Orjat saavat ylleen työhaalarit, yksinkertaisen talonpojan paidan, puuvillaisen tietenkin sekä jonkinlaiset nahasta tehdyt sandaalintapaiset jalkineet, intiaanien käyttämien mokkasiinien vastineet. Miehet asetetaan riviin keskelle kartanon pihaa. Johnson astelee vuorollaan jokaisen orjan eteen ja ilmestyy pian Ngawan kohdalle, katselee tätä vielä kerran tarkkaavaisesti varpaista otsaan ja lausuu jotain käsittämätöntä, jotain jota kukaan orjista ei ymmärrä.

- Sinä olet Toby. Toby! Sano Toby!

Johnson tönäisee lyhyellä ja paksulla etusormellaan Ngawaa kuten jokaista miestä ja toistaa orjalleen antamaa nimeä, kunnes tämä sanoo sen itsekin. Muiden esimerkistä Ngawa tajuaa pian, että hänen pitää toistaa tuo sana miehen perässä. Kasvoillaan epävarma ilme ja ääni väristen hän lausuu hiljaa uuden nimensä.

- Toby.

Viidakon pojalla, Ngawalla on alkanut uusi elämä massa Johnsonin orjana, kuten monella muullakin vielä hetki sitten vapaana juosseella Afrikan alkuasukkaalla.