Sukupolvet toinen toisensa perään ovat opiskelleet kouluissa suomen kieltä. Kansallisuusaate 1800-luvun lopulla nosti isänmaallisuuden lisäksi monia muitakin suomalaiseen arkipäivään nykyään erottamattomasti kuuluvia asioita. Näistä tärkein identiteettisymboli on tietenkin oma itsenäinen valtio. Lisäksi vapaan ja itsenäisen yhteiskunnan eräisiin tunnusmerkkeihin kuuluu oma kieli. Luonnollisesti myös monet muut merkit, kuten kansallinen kulttuuri ja vaikkapa oma rahayksikkö nostavat kansalaisten itsetuntoa. Osa näistä symboleista on jo menettänyt merkityksensä, ja osa on tyystin kadonnut elämästämme. Suomen kieli on kuitenkin sitkeästi pitänyt pintansa, vaikka sen asemaan onkin yrittänyt horjuttaa milloin ruotsin, milloin englannin kieli.
Suomea äidinkielenään puhuville kieli tuntuu olevan itsestäänselvyys. Kielenhuoltoon ei juurikaan panosteta, ja seurauksena on kielen asteittainen muovautuminen puhekielen vaikutuksesta. Enää ei myöskään kouluissa vaadita täydellisyyttä hipovaa äidinkielen osaamista. Nykyihmiselle tuntuu tuottavan tuskaa jo pelkästään itsensä ilmaiseminen, saatikka että vielä pitäisi kaiken tämän lisäksi huolitella sanomisiaan. Kysymysvirkkeiden lauseenjäsenet ovat vaihtamassa paikkaa kuten ilmaisussa: "Oletko sä, missä päin?" Välimerkit, kuten ajatusviiva, korvataan tyhjääkin tyhjemmällä täytesanalla "niinku". Yhdyssanat tuottavat ainaista päänvaivaa.
Suomen kieli on vaikea kieli jopa sitä natiivisti puhuville. Kukapa ei muistaisi kouluajoiltaan mahdottomilta tuntuneita pilkkusääntöjä? Predikaatit ja subjektit olivat sulavasti sekaisin kaikkien niiden latinankielisten kieliopillisten termien kanssa. Tuskaa tuntuivat tuottaneen myös numeroiden ja lukujen merkitseminen kaikista muista välimerkeistä nyt puhumattakaan. Lueskellessani kaupunkilehti Vartin numeroa 72/2006 (22.10.2006) muistuivat mieleen nuo suloisen kamalat kouluajat ja äidinkielen oppitunnit. Olen skannannut oheiseen kuvaan otteen eräästä lehdessä olevasta artikkelista. Artikkelin aiheena ovat Helsingin kaupungin raitiovaunujen matalalattiajatkopalat, jotka otetaan piakkoin koekäyttöön. Kaiken kaikkiaan näitä jatkopaloja valmistetaan 41 kappaletta 1980-luvulla rakennettuihin ratikoihin.
Vartin artikkelissa jatkopaloja valmistetaan kaikkiaan 411 980 kappaletta tai ainakin jotain tämänsuuntaista tekstistä on luettavissa. Hieman epäselväksi luvut kieltämättä jäävät, kun niitä erottaa vain välilyönti. Välilyöntiä toisaalta käytetään lukujen ryhmittelyssä, joten sekaantumisen vaara on mitä ilmeisin. Fiksu lukija tietenkin kykenee erottamaan niin sanotusti rusinat pullasta eikä asian semanttinen merkitys jää tässä epäselväksi. Olen ennenkin maininnut, että lehtien toimitukseen pääsee nykyään töihin ilman sen kummempia vaatimuksia. Ylioppilastutkinto tai ammattikorkeakoulussa suoritetut viestinnän opinnotkaan eivät vielä takaa hyvän suomen kielen osaamista, joten ei ole toimittajaa todistuksiin katsominen.
Kieltä oppii vain olemalla aidosti kiinnostunut sen nyansseista ja hienouksista. Koulussa hankittu kiitettävä arvosana tai kirjoituksissa kirjoitettu ällä unohtuvat nopeasti. Kieltä pitää huoltaa jatkuvasti. Omia tietoja on alati kyseenalaistettava. Koko ajan on jotain uutta opittavaa myös kielirintamalla. Jos pilkkusäännöt olivatkin hallussa vielä lukiossa, unohtuvat ne hyvin nopeasti, jos työhön ei kuulu jatkuvaa itsekriittistä kirjoittamista. Täydelliseksi tuskin kukaan koskaan saa äidinkieltään, mutta uusia ja vanhoja asioita on hyvä kerrata aika ajoin.