Torstai-ilta kului erinomaisen konsertin parissa Finlandia-talossa. Salissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri, jota johti kapellimestari Dmitri Slobodeniouk. Illan ohjelma koostui Beethovenin viulukonsertosta ja Béla Bartókin (1881-1945) konsertosta orkesterille. Olin väliajalla toipumassa viulukonserton synnyttämästä katharsiksestani. Melodiat pyörivät yhä päässäni enkä tahtonut millään päästä niistä eroon. Illan toinen esitys oli minulle uusi, sillä en juuri ole ennen kuunnellut Bartókin töitä. Unkarissa syntynyt huippusäveltäjä Béla Bartók joutui toisen maailmansodan pyörteissä tekemään raskaan päätöksen muuttaessaan Yhdysvaltoihin vuonna 1940. Bartókilla oli vaikeuksia kotiutua uuteen kotimaahansa, mikä vaikutti epäsuotuisasti hänen sävellystyöhönsä. Mestari innostui kuitenkin uudelleen saatuaan tilauksen konsertosta orkesterille. Teos valmistui vuonna 1942 ja se sai välittömästi suuren suosion ja siitä tulikin myöhemmin Bartókin suosituin teos.
Odotin jännittyneenä esityksen alkamista. Alkutahdit hämmensivät, mutta pian erikoinen sävellys kietoi jännittävyydellään ja yllätyksillään pauloihinsa. Värikäs ja monivivahteinen teos on täynnä toinen toistaan kekseliäämpiä yksityiskohtia. Bartókin konserton parissa voisi viettää päiväkausia ja jokaisella kuuntelukerralla löytäisi aina jotain uutta. Jos sävellys vaatii paljon orkesterilta, vaatii se paljon myös kuulijalta. Konserttoa pitää kuunnella useita kertoja, ennen kuin voi tehdä johtopäätöksiä. Hyvän kiinnekohdan teoksesta saa kahdesta viimeisestä osasta. Neljännessä osassa on vaikutteita unkarilaisesta kansanmusiikista, ja sen melodia jää helposti mieleen. Tällaiset yksityiskohdat herättävät mielenkiintoa ja saavat kuuntelemaan musiikkia yhä uudelleen.
Yllättävä konsertti-ilta päättyi suureen tyytyväisyyteen. Sain jälleen kerran kuulla elävän esityksen Beethovenin ainoasta viulukonsertosta ja lisäksi sain upean esityksen Bartókin ihmeellisestä musiikkimaailmasta. En malttanut olla kuuntelematta Bartókin konserttoa uudelleen seuraavana päivänä. Samalta se kuulosti, mutta tällä kertaa jo paljon mielenkiintoisemmalta. Konserteissa katse kiertää orkesterissa ja varsinainen musiikin kuuntelu joutuu jakamaan aistimukset. Äänilevyltä kuunnellessa voi keskittyä vain itse soittoon, jolloin musiikki paljastaa uusia ja ennenkuulumattomia elementtejä. Illan kahden esityksen syntyhistorian välissä on 136 vuotta, mikä on juuri sopiva kontrasti näille huipputeoksille. Klassisen varmatoiminen Beethoven ja moderni Bartók eivät lyö toisiaan laudalta vaan pikemminkin täyttävät konsertti-illan alusta loppuun. Illan konserttikokemus oli ikimuistettava, ja tuskin maltan odottaa seuraavaa huippukonserttia.