Olen viimeiset pari kolme viikkoa kuunnellut ahkerasti Beethovenin viulukonserttoa Spotifystä. Levylautasella on pyörinyt Emin klassikko, jossa on viulistina maailmankuulu Itzhak Perlman (s. 1945). Konsertto on soinut useamman kerran päivässä, sillä tämä on yksi musiikkihistorian upeimmista sävellyksistä. Beethoven sävelsi D-duurikonserttonsa viululle ja orkesterille varta vasten 1800-luvun alussa maailmanmainetta niittäneelle ihmelapselle ja viuluvirtuoosille Franz Clementille (1780-1842) vuonna 1806. Sävellys on monella tapaa erikoinen ainakin sen mielenkiintoisen historian vuoksi. Ensinnäkin tämä on mestarisäveltäjän ainoa viulukonsertto ja toisekseen mestari itse kuuli konserttonsa vain kerran sen kantaesityksessä.

Tutustuin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) viulukonserttoon kymmenisen vuotta sitten Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa. Viulistina taituroi tuolloin erinomainen Pekka Kuusisto (s. 1976), jonka esitys jäi mieleen niin voimakkaasti, että hankin konserton äänilevyllä seuraavana päivänä. Palaan aika ajoin kuuntelemaan levytystä, ja nyt viime viikkoina se on jäänyt soimaan jo useammankin kerran. Eilen aamulla yllätyin positiivisesti nähtyäni Helsingin kaupungin uutisotsikoiden joukossa maininnan illan konsertista. Samana iltana kaupunginorkesteri esittäisi tämän iki-ihanan konserton. Päätin saman tien ostaa liput netistä ja niinpä taskussani oli alta aikayksikön konserttilippu illan esitykseen. Opiskelijahintainen lippu maksoi kuusi euroa, joten musiikkinautinto ei tullut kovin kalliiksi, vaikka päälle tupsahti vielä Lippupisteen puolentoista euron palvelumaksu.

Konsertti alkoi iltaseitsemältä Finlandia-talossa. Orkesteria johti Dmitri Slobodeniouk ja viulistina säihkyi unkarilaissyntyinen näppäräsormi Barnabás Kelemen (s. 1978). Neljä patarummun kumahdusta aloitti lähes puolituntisen tulituksen, jossa melodiat siirtyivät sulavasti aiheesta toiseen. Ammattitaitoisen orkesterin työskentelyä oli nautittavaa kuunnella ja katsella. Ainoastaan fagotti kuulosti konemaisen kulmikkaalta. Sen äänestä puuttui lämpö ja antautuminen sävellykselle. Olisin toivonut fagotin soittajan hetkeksi unohtavan olevansa koulussa tarkkaavaisen opettajan tiukan katseen alla. Sellaiselta tähän konserttoon niin olennaisena osana kuuluva fagotti kuulosti. Kelemen sen sijaan uppoutui täysin. Minun oli vaikea löytää mitään eroja hyvin tuntemaani Perlmanin esitykseen. Ne olivat lähes identtiset. Vaativa ja haasteellinen viulutaiturointi oli ihmeellisen ihanaa kuunneltavaa.

Konserton kaksi jälkimmäistä osaa muodostavat oikeastaan yhden teoksen. Toinen osa eli Larghetto on kuin vastakohta edeltäneelle mahtipontiselle alulle, jossa patarumpujen jyrinä ja orkesterin kilpalaulanta viulistin haasteisiin ovat pääosissa. Kolmas osa eli Rondo jatkuu keskeytyksettä ja on pirteä päätös vajaan tunnin mittaiselle konsertolle. Maailmalla ja Suomessa hyvin tunnettu Beethovenin viulukonsertto on aina kuulemisen arvoinen riippumatta siitä, miten monta kertaa sen on ehtinyt aiemmin kuulla. Jokaisella kerralla teoksesta löytää jotain uutta. Se on kuin ehtymätön runsaudensarvi, jonka melodisten kikkailujen määrälle ei näy loppua. Illan pienenä kohokohtana voisin pitää Kelemenin pientä sooloesitystä konserton jälkeen. Se oli kuin soinnullinen kiitos innokkaalle yleisölle, joka ei säästellyt suosionosoituksissaan. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan Barnabás Kelemenin tuotantoon ja ennen kaikkea eläviin esityksiin.