Rock-musiikki, härmäläisittäin vain rokki, alkoi muodostua toden teolla 1950-luvulla. Tuolloin lavoille nousi useita amerikkalaisia artisteja, joiden musiikkityyli poikkesi vallankumouksellisella ja kapinallisella tavalla. Ennen rokin valtaantuloa lavoja hallitsivat jazz ja kevyt tanssimusiikki. Teinit eli alle 20-vuotiaat nuoret olivat muodostamassa musiikin uuden suurkuluttajaryhmän. Tätä ennen nuorisoa ei oikeastaan edes ollut, vaan puhuttiin vain lapsista, jotka sitten tietyn iän myötä yhtäkkiä olivatkin aikuisia. Lapsuuden ja aikuisuuden välistä ikään kuin puuttui jokin ikäryhmä. Musiikkitarjontakin tuki ikäryhmittelyä aina 1950-luvulle asti. Toki lastenlauluja lauletaan ja varttuneemmat aikuiset kuuntelevat yhä mielimusiikkiaan. Rock-musiikki oli kuin luotu uudelle ikäryhmälle, teineille.
Rokin herruudesta on noista päivistä lähtien kamppailleet milloin Yhdysvallat milloin Iso-Britannia. 1960-luvulla alkoi myös Euroopan saarivaltiossa syntyä varteenotettavia rock-yhtyeitä. 1970-luvulle tultaessa rokin maailmassa oli jo kymmeniä maailmanmaineeseen nousseita sekä amerikkalaisia että eurooppalaisia yhtyeitä. Rock-musiikki sai myös uusia piirteitä, kun bändit alkoivat kokeilla erilaisia suuntauksia. Syntyi teatraalisia esityksiä, kokeilevaa progressiivista musiikkia ja tietysti suurta musiikin kuluttajaryhmää suosivaa perusrokkia. Yksi 1970-luvun kuuluisimmista teatraalisen rokin nimistä oli Alice Cooper.
Nimestään huolimatta kyseessä on kevyen musiikin historian yksi tunnetuimmista mieshenkilöistä, jonka oikea nimi on Vincent Furnier. Hän julkaisi yhtyeensä kanssa vuonna 1973 suuren suosion saavuttaneen albumin Billion Dollar Babies. Se nousi lyhyessä ajassa pop-albumien listalla ensimmäiselle sijalle, ja monet levyllä olevista kappaleista nousivat nekin singlelistojen kärkisijoille. Platta on eittämättä erinomainen. Se sisältää toinen toistaan upeita kappaleita, joita kuuntelee mielellään aina uudestaan ja uudestaan. Cooperin musiikki herätti aikoinaan Yhdysvalloissa kauhua ja pelkoa, sillä kappaleiden sanoitukset eivät tuolloin tuntuneet kestävän päivänvaloa.
Monet vanhemmat pitivät Alice Cooperin musiikkia uhkana lapsilleen. Eikä pelko ollut aivan aiheeton, sillä Cooperin musiikillinen teema on kuin suoraan kauhuelokuvista. Kiertueiden konsertit olivat äärimmäisen teatraalisia. Oikeastaan ne olivat uudenaikaisia rock-musikaaleja, joissa esitys oli yhtä tärkeä kuin musiikki. Jopa levyn nimi Billion Dollar Babies viittaa aikakauden kauhuelokuviin, joissa pääpaholaisena hääri vauva tai lapsi. Kauhu ja kaikki siihen liittyvä manan maailma on aina ollut Alice Cooperin tavaramerkki. Dollarivauvojen levy on ryhmän ehdottomasti suurin kohokohta. Muutama vuosi levyn ilmestymisen jälkeen ryhmä hajosi, mutta Alice Cooper jatkoi kauhutarinaansa Welcome to My Nightmare -menestyslevyllä.
Vuosikymmentenkin jälkeen tämän albumin musiikkia on ilo kuunnella. Kauhukohu on sittemmin laantunut, ja nyt voi vihdoinkin keskittyä erinomaiseen huippumusiikkiin. Levyllä on useita oivaltavia kappaleita, kuten itse nimikappale Billion Dollar Babies, jossa yhtyeen rumpali Neal Smith takoo lähes keskeytyksettä yhtä ja samaa kuviota. Glen Buxtonin ja Michael Brucen kitarointi ja soolot ovat tuolle aikakaudelle tyypillisiä kirkkaan melodisia ja taidokkaita. Kappaleet ovat helposti mieleenpainuvia toisin kuin 2000-luvun resitoitu rap-jolkotus. Älppäriä kuunnellessaan on hyvä unohtaa hetkeksi siihen erottamattomasti kuuluva konserttiperformanssi ja keskittyä vain olennaiseen eli 1970-luvun puhdasoppiseen rokkiin.