Maailmankuulu rockyhtye U2 esiintyi viikko sitten Helsingin olympiastadionilla. Suuren suosion johdosta bändi antoi kaksi konserttia, toisen perjantaina ja toisen heti seuraavana päivän lauantaina. Minulla ei alunperin ollut aikomusta käydä katsomassa ja kuuntelemassa tätä maailmayhtyettä, mutta sain sattumoisin lipun perjantain esitykseen ja niin tuli tuo ilta viihdyttyä upean lavaesityksen parissa. Stadionille oli rakennettu melkein viikon ajan valtavaa The Claw -esiintymislavaa, joka seisoi stadikan toisessa päädyssä. Lava oli sikäli edistyksellinen, että se mahdollisti täyden 360 asteen näkyvyyden esiintyjiin. Näin myös lähes kaikki stadionin istumapaikatkin saatiin myytyä ja penkeille olikin ahtautunut yli 50 000 hyvän musiikin ystävää. Järjestäjien mukaan U2:n lavarakenteet olivat tällä erää maailman suurimmat eli koskaan aiemmin ei oltu rakennettu mitään näin mittavia puitteita. Kieltämättä The Claw oli valtava laitos. Se oli niin suuri, että sen katolla saattoi vapaasti käyskennellä ja sen neljään jalkaa hilattiin vaijerien varassa kolme valomiestä kuhunkin. Lavan keskellä riippui vielä, taas kerran, maailman tähänastisista suurin näyttö, jota liikuteltiin esityksen aikana ylös ja alas aina tilanteen mukaan.

Konsertti-ilta oli sään puolesta erinomainen. Alkuilta tosin oli uhattuna taivaalla vaeltaneiden harmaiden pilvien vuoksi. Vesisadetta saattoi odottaa, mutta kahdeksan aikaan illalla taivas oli täysin pilvetön, ja tuhatpäinen yleisö alkoi odottaa konsertin alkamista malttamattomana. Alku viivästyi hieman, sillä miljoonan pikselin valotaulu oli mennyt epäkuntoon. Liekö lämmittelybändinä aloittanut Razorlight soittanut liian kovaa vai mahtoiko monimutkainen elektroniikka vain pettää. Valotaulun korjausta odotellessa yleisö alkoi viihdyttää itse itseään. Stadionin katsomoa kiersi useaan otteeseen aalto, joita parhaimmillaan oli käynnissä kolme samanaikaisesti. Näyttö saatiin lopulta kuntoon ja bändi asteli lavalle. Esiinmarssia edelsi kaiuttimista soinut David Bowien legendaarinen Space Oddity -älppärin samanniminen avausbiisi. Laulun taustalla ääni lukee lähtölaskentaa, ja juuri kun kuului "liftoff", U2 ilmestyi stadionin portista. En usko, että se oli sattumaa.

Keikka oli kaikin puolin mahtava ja puitteet upeat. Illan hämärryttyä valoshowkin pääsi oikeuksiinsa ja laitteista otettiin kaikki irti. Tekniikka oli olennainen osa esitystä ja on ollut sitä oikeastaan aina. Vaikka en juuri perustakaan U2:n musiikista, oli konsertti hieno kokemus ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Hieman tunnelmaa latistivat Bonon poliittiset välikkeet, jotka olisi voinut jättää pois, mutta ymmärrän, että tällainen massatilaisuus on erinomainen paikka tuoda omia ajatuksia maailmalle ja yrittää näin parantaa pahoinvointia. Totuus vain on karvas. Maailma on aina pyörinyt näin kuin se nyt pyörii ja ikävä kyllä taitaa pyöriä vielä pitkään. Eivät ne muutamat superjulkkiksen mielipiteet maailmaa vielä paranna, mutta ainahan sitä saa yrittää. Bonon jutustelu simultaanitulkattiin lavan yllä roikkuneelle näytölle, ja usein tällaisissa tilanteissa sattuu hauskoja kommelluksia, kuten pääministeri Mari Kiviniemen nimittäminen presidentiksi. Tahaton lipsahdus vain lisäsi yleisön huvittuneisuutta koko poliittista puhetta kohtaan. Usean tunnin konsertti-ilta tuntui aluksi pitkältä, mutta paikan päällä aika kului nopeasti ja keikka saatiin päätökseen kahden encoren jälkeen. Muistoksi keikasta jäi noin sata valokuvaa, jotka näppäsin uudella Samsung Galaxy S -älypuhelimellani, jonka kamera osoittautui erinomaiseksi. Näin jälkeenpäin täytyy vielä kerran todeta, että esitys oli todella huippu.