Päiväretkeni Tampereella suuntautui seuraavaksi museokeskus Vapriikkiin. Oikeastaan olin suunnitellut vierailevani Helsingistä jokin aikaa sitten Tampereelle muuttaneessa Postimuseossa, mutta Vapriikissa pääsee yhdellä ja samalla kymmenen euron sisäänpääsymaksulla yli kymmeneen eri näyttelyyn. Kierrokseni kaupungilla kulki Hämeenpuiston kautta Puuvillatehtaankadulle ja sieltä Palatsinraittia pitkin Tammerkosken yli museoalueelle. Museokortille tuli jälleen käyttöä. Kortti kun käy Vapriikissakin maksuvälineenä, vaikkakin vain ykköskassa ottaa vastaan Museokorttivieraita. Tämä on hyvä tietää, jotta ei turhaan jonota väärässä kassajonossa. Vapriikki voisi myös selkeästi kertoa moisesta rajoituksesta. Luonnollisesti menin suorinta tietä tyhjälle kassalle saadakseni vain kuulla, että kortilla voi maksaa vain viereisellä kassalla. Siirryin jonottamaan ykköskassan eteen. Onneksi edessäni oli vain yksi asiakas ja taakseni pelmahti vain hetkeä myöhemmin suuri ryhmä.

Museokortilla maksaminen ei ollut helppoa. Maksutapahtuma oli ulkoistettu asiakkaalle ja sitä varten tiskillä oli jonkinlainen pienestä tabletista kyhätty lukulaite. Sen näytöllä pyöri animaatio, joka yritti esittää, miten Museokortilla maksetaan. Pyyhkäisin korttiani näytön yli ohjeen mukaan, mutta sain ilmoituksen, että vasta kaksi kuukautta vanha kortti ei ollut enää voimassa, vaikka sen piti toimia vuoden. Tuskastunut kassanainen tuhahti minulle kiukkuisesti ja nappasi kortin kädestäni, pyyhki kortin näytön yli uudelleen ja läksytti minua siitä, miten sitä korttia olisi pitänyt siinä värkin päällä vilauttaa. Olin ällikällä lyöty hämmästyttävän tylystä asiakaspalvelusta. Sain niin ilkeän ja kylmän vastaanoton Vapriikissa, että jätin samoin tein palautetta kassojen vieressä seisseeseen asiakastyytyväisyyskyselyyn. Täysin tyrmistyneenä töykeästä kohtelusta kävelin hoippuen Postimuseon puolelle. Ehdin astua näyttelysalin puolelle ja napata muutaman valokuvan Adler-postiautosta, kun sain kuvainnollisesti seuraavan kylmän suihkun niskaani.

Museovirkailija kehotti minua poistumaan näyttelystä. Syynä oli käsivarressani roikkunut pitkä sateenvarjo, jota ei olisi saanut tuoda museoon. Noh, tästä rajoituksesta ei ollut missään mitään mainintaa eikä kassallakaan sontikkaani otettu puheeksi. Kuiva sateenvarjoni oli siististi laskostettu ja kierretty vartensa ympärille, ja kippuraisella kädensijallaan se näytti enemmänkin kävelykepiltä. Tässä vaiheessa niskani alkoi punoittaa ja kiukkuni suoraan sanottuna keitti yli. Painelin mitään sen enempää kommentoimatta museokeskus Vapriikista saman tien ulos viivyttyäni rakennuksessa tuskin kymmentäkään minuuttia. Puhisin suuttumuksesta. Ensin minua kohdeltiin kaltoin kassalla ja sitten ajettiin lopuksi pihalle koko laitoksesta. En keksinyt sanoja kuvaamaan kaikkea tätä tapahtunutta, mutta ennenkokematon ja yllättävä museokeskuksen vastaanotto joka tapauksessa oli. Kummastelin jälkeenpäin, miten vaatimaton sateenvarjo poikkeaa vaikkapa vanhuksen kävelykepistä tai toipilaan kainalosauvoista lastenvaunuista ja pyörätuolista nyt puhumattakaan. Jos kiellon syynä oli se mahdollisuus, että sateenvarjolla voi vahingossa vaurioittaa näyttelyesineitä, niin eikö saman tuhon saa aikaiseksi kävelykepillä, kainalosauvoilla, lastenvaunuilla ja pyörätuolilla?