Eilinen maanantaipäiväni oli työntäyteinen ja vauhdikas. Illan kruunasi rentouttava taide-elämys Helsingin oopperatalossa, jossa ensi-iltansa sai vajaa kuukausi sitten maailman yksi menestyneimmistä musikaaleista. Oopperan kummitus sai kantaesityksensä Lontoossa melko tarkalleen 29 vuotta sitten lokakuussa 1986. Suomessa tämä kaksinäytöksinen musikaali esitettiin ensi kerran vajaa nelisen viikkoa sitten 4. syyskuuta. Eilinen esitys oli järjestyksessään kahdestoista ja aiempien esitysten tapaan loppuunmyyty. Tulevatkin näytökset ovat jo täynnä pitkälle kevääseen.
Kylmät väreet kiirivät pitkin selkäpiitäni ensimmäisten tahtien kajahtaessa pilkkopimeässä salissa. Tuttu sävel nosti tunnelmaa ja lupasi suurenmoista musiikkinautintoa. Englantilainen Andrew Lloyd Webber sävelsi maailmanmainetta niittäneen musikaalinsa ranskalaisen journalistin Gaston Leroux’n (1868-1927) samannimisen, vuonna 1911 julkaiseman romaanin innoittamana. En tiedä, löydänkö riittävästi superlatiiveja kuvaamaan illan esitystä. Lyhyesti kuvattuna kaikki oli täydellistä ja toimi kuin sveitsiläinen kello. Esiintyjien työskentelyä oli suorastaan ihailtavaa seurata puhumattakaan aivan äärimmäisen upeista soolo-osuuksista, joista musiikinystävät saivat nauttia moneen otteeseen. Lavasteet olivat niin ikään mahtavat ja loivat upeat puitteet häikäisevän hienolle musikaalille. Laadusta ei ollut tingitty. Monet pienet yksityiskohdatkin oli toteutettu pieteetillä ja kuuntelevien katsojien iloksi.
Oman osan illan täydellisesti onnistuneesta tunnelmastani loi oopperan henkilökunta. Sain heti lippukassalla ystävällistä palvelua. Hymyilevät suut ottivat vieraat vastaan myös vaatesäilytyksessä ja myyntikojuilla. Illan kummituksena esiintyi eilen komeaääninen Ilkka Hämäläinen ja Christinenä ihana Hanna-Liina Võsa. Tiina Puumalaisen ohjaaman musikaalin oli lavastanut Teppo Järvinen, joka oli taitavasti loihtinut hulppeat kulissit mahtipontisille kohtauksille, kuten Hannibal-oopperan harjoituksiin ja toisen näytöksen alussa esitettyyn Masqueradeen. Näin mahtavaa musikaalia on vaikea kuvailla pelkillä sanoilla eikä edes valokuvilla. Esitys on vain yksinkertaisesti nähtävä, kuultava ja koettava paikan päällä. Musiikkiin voi toki tutustua jo ennakkoon äänilevyltä, mutta sekään ei vielä luo sitä värityksiä synnyttävää tunnelmaa, jonka voi kokea vain elävässä esityksessä.