Helsingissä on viime aikoina herätelty jälleen ajatusta ilmaisesta joukkoliikenteestä. Maksutonta joukkojenkuljetuspalvelua perustellaan nyt luonnonsuojelu- ja säästösyillä. Säästöä kertyy, kun ihmiset alkavat käyttää ilmaista joukkoliikennettä ja jättävät näin omat autot kotiin. Samalla ajatusmallilla saastepäästöt vähenevät ja ilmastonmuutos hidastuu. Perustelut ovat järkeenkäypiä. Yhteiskunta säästäisi maksuttomalla joukkoliikenteellä monin tavoin ja erityisesti juuri hiilidioksidipäästöjen vähenemisellä. Eri asia tietysti on, miten kukin tällaisen ajatuksen lopulta mieltää. Monet liittävät ehdotuksen sosialismiin, jossa kaikki saivat tarpeidensa mukaan ja jokainen palveli yhteiskuntaa kykyjensä mukaan.

Nämä jalot ajatukset singahtelevat aina silloin tällöin poliittiseen keskusteluumme. Ehdotuksia perustellaan usein hyvinkin viisaasti, mutta aina pitää muistaa, etteivät kaikki ihmiset suinkaan ajattele rationaalisesti. Monille mukavuus ja itsenäisyys ovat huomattavasti tärkeämpiä arvoja kuin käytännöllisyys tai säästöt. Juuri siksi monet ovat valmiita maksamaan elämän pikku hienouksista ja luksuksesta. Poliitikkojen tulisi ajatella ehdotuksiaan ikään kuin kansalle myytävinä kohteina. Markkinoinnin ammattilaiset ovat tienneet jo aikojen alusta, etteivät kuluttajat tee ostopäätöksiään aina järkisyihin vedoten. Monissa päätöksissä on mukana aimo annos tunnetta. Tämän vuoksi asiaan vihkiytymättömän, tässä tapauksessa poliitikon, voi olla vaikeaa ymmärtää, miksi heidän erinomainen ehdotuksensa ei aina mene läpi, vaikka kaikki indikaatiot osoittavat ehdotuksen olevan vailla vertaa. Poliitikkojen tulisi opetella vetämään oikeasta narusta. Tutustuminen markkinoinnin maailmaan ei varmaankaan huononna poliitikon mahdollisuuksia lobata ehdotustaan kansalle.