Matkapuhelin on 2000-luvulla jo perin arkipäiväinen kapistus. Vielä vajaat parikymmentä vuotta sitten se oli ylellisyyttä. Käsivälitteinen autoradiopuhelin eli ARP oli harvoilla. Nekin, jotka sitä käyttivät, tarvitsivat sen työssään. Tekniikan syrjäytti sittemmin NMT, josta tulikin nopeasti myös pikkupomojen leikkikalu. GSM toi kuitenkin matkapuhelimen suuren yleisön käyttöön. Enää ei taskupuhelin ole ylellisyyttä, vaan pian voidaan perinteistä lankapuhelinta pitää jo ylellisyytenä. Langattomasta viestinnästä on tullut jokapäiväistä toimintaa.

Matkapuhelimesta eli kännykästä näyttäisi tulleen joillekin hyvin tärkeä aparaatti. Olen huomannut, että monet ihmiset kantavat matkapuhelinta kädessään eikä taskussa, jossa sen luonnollinen paikka tuntuisi olevan. Usein puhelimesta vielä pidetään kiinni oikein rystyset valkoisina, aivan kuin se olisi juuri putoamassa kädestä. Joskus tuntuu siltä, kuin puhelin olisi vähintäänkin elämää ylläpitävä laite, jota ilman sydän pysähtyy ja hengitys lamaantuu. Sitten vähän väliä kurkitaan kännykän näyttöön ja tarkistetaan, josko olisi tullut viestejä. Ihmettelen, miksi kaikki tämä vaiva? Eikö kapula päästä äänimerkin, kun viesti tai puhelu saapuu, jolloin sen voi poimia taskusta?

Minulle ei aivan selvästikään ole valjennut tämä käyttäytymismalli. Toisinaan on hankalaa, kun kädet ovat täynnä ja sitten vielä pitäisi pitää kännykkää kämmenessä. Ehkä kyse ei olekaan muusta kuin mukavuudenhalusta. On kaiketi helpompaa tarkistaa puhelimen tila ja lataus viiden minuutin välein vain luomalla silmäys näyttöön. Jos kapula olisi jatkuvasti taskussa, pitäisi se alati kaivaa sieltä. Tai sitten selitys on enemmänkin sosiaalipsykologinen.