Alkuvuosi on ollut yhtä Romeo ja Julia -fantasiaa. Tammikuussa koin romanttisen illan, kun Helsingin kaupunginorkesteri esitti Pjotr Tšaikovskin (1840-1893) romanttisen Romeo ja Julia -alkusoittofantasian. Epäonninen rakkaustarina jatkui sitten helmikuussa, kun kaupunginorkesterin ohjelmistossa oli vuorossa Sergei Prokofjevin (1891-1953) sarja Romeo ja Julia -baletista. En saa tarpeekseni nuorten rakastavaisten tarinasta, sillä eilen oli vuorossa järjestyksessä jo kolmas Romeo ja Julia -esitys. Tämänkertaisen fantasian tarjosi vuorostaan Radion sinfoniaorkesteri, jota johti kapellimestari Hannu Lintu uskomattoman innostuneella otteella. Illan päätti jälleen kerran Tšaikovskin Romeo ja Julia, jota oli sekä miellyttävä kuunnella että seurata, kun ammattitaitoiset soittajat työskentelivät tahtiakaan kadottamatta.

Olen ostanut pääsääntöisesti liput yksittäisiin konsertteihin ja sitä mukaa saanut aina istuinpaikan eri puolilta Musiikkitaloa. Olen käytännössä kiertänyt jo kaikki ilmansuunnat permannolta parvelle. Eilen sain kohtuullisen hyvän paikan orkesterin takaviistosta, josta oli hyvä näköala lyömäsoitinsektioon. Sain seurata aitiopaikalta patarumpujen ja lyömäsoitinten soittajia. Pitää vain nostaa hattua vaativien iskujen lyönneistä täsmällisine ajoituksineen. Ilta oli jälleen kovin venäläispainotteinen, sillä Tšaikovskin lisäksi yleisölle tarjoiltiin Prokofjevin pianokonsertoista ensimmäinen (op. 10) ja neljäs (op. 53), joka on sävelletty vasemmalle kädelle. Solistina pianon takana sormiaan verrytteli aikamme virtuoosi Olli Mustonen. Musiikki-ilta oli siis monessa mielessä fantastinen.