Eilinen ilta Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa aloitti vuoden kulttuurikulutuksen. Ensimmäinen konsertti-iltani tänä vuonna oli häikäisevän hieno kokemus. Tilaisuuden aloitti Pjotr Tšaikovskin (1840-1893) romanttinen alkusoittofantasia Romeo ja Julia, jonka säveltäjämestari sävelsi vuonna 1880. Sävellys on yksi kauneimmista ja tunnetuimmista teoksista, jonka kansainvälinen vastaanotto tosin oli aluksi heikko. Romeo ja Julia on mahtava teos, enkä tahtonut pysyä paikoillani sitä kuunnellessani eilisiltana ja taisipa siinä lopussa jokunen kyynelkin vierähtää silmäkulmasta tunteikkaan musiikin tahdittamana.

Illan solistina oli italialainen huippupianisti Alessio Bax. Ohjelmassa oli nimittäin seuraavana Sergei Rahmaninovin (1873-1943) vaativa Paganini-rapsodia (op. 43). Baxin pianotaiturointi oli ilmiömäistä ja mies oli kuin luotu rapsodian solistiksi orkesterin lähinnä vain säestäessä taustalla. Bax sai esityksensä jälkeen raikuvat aplodit eikä kättentaputuksesta tahtonut tulla loppua, sillä yleisö, minä mukaan lukien, janosi lisää velhomaista pianomusiikkia. Bax istahtikin pian takaisin soittimensa äärelle ja soitti ilmoille Johannes Brahmsin (1833-1897) maailmankuulun unkarilaisen tanssin numero 5 hämmästyttävän erinomaisella sovituksella. Ilta ei suinkaan päättynyt Paganini-rapsodiaan, vaan viimeinen esitys oli italialaisen Ottorino Respighin (1879-1936) mahtipontinen sinfoninen runoelma Feste Romane. Äänimaailmaltaan erittäin värikylläinen sävellys kuulosti elävän orkesterin esittämänä jopa entistäkin hienommalta. Huikea esitys sai ansaitsemansa aplodit ja niin orkesteri kuin kapellimestarikin kylpivät yleisön suosiossa. Ilta oli monessa mielessä italialainen, sillä orkesteria oli johtamassa taitava italialainen kapellimestari Pietro Rizzo. Tuskinpa tämä musiikillinen kulttuurivuosi olisi voinut alkaa enää hienommin.