Toinen lomapäiväni Lontoossa alkoi aikaisella herätyksellä. Mitään erityistä syytä heräämiselle aamulla aikaisin ei ollut, mutta tottumuksesta nousin ylös viimeistään seitsemän aikaan. Aamutoimien jälkeen painelin hotellin ravintolaan, jossa tarjoiltiin melko kattava aamiainen. Tarjoilu oli hyvin mannermainen, sillä noutopöydässä olivat ne samat aamiaisantimet, joita olen nähnyt muissakin hotelleissa. Ruuassa ei ollut mitään vikaa, ja se täytti hyvin vatsan ainakin lounaaseen asti.

Minulla ei ollut varsinaista suunnitelmaa päivän ohjelmaksi, joten lähdin kävelemään pitkin Charing Cross Road -katua kohti Thames-jokea. Matkaa parlamenttitalolle ja kuuluisalle Big Ben -kellotornille oli noin kaksi kilometriä. Aamu Lontoossa oli aurinkoinen ja vähäpilvinen. Lämpötila oli hieman alle kymmenen asteen, joten ulkona oli pirteä syysaamu. Ohitin matkalla Trafalgar-aukion, jossa amiraali Horatio Nelsonin (1758-1805) patsas seisoo reilun 50 metriä korkean pylvään nokassa. Saavuin pian Westminster-sillalle, jolta näppäilin ne pakolliset Lontoon-valokuvat, joissa Big Ben komeilee taustalla. Pitkään en sillalla viipynyt, sillä käännyin paluumatkalle joen toiselle puolelle päästyäni. Kiertelin vielä parlamenttitalon ympäristössä ihailleen upeaa rakennusta, joka on hieno taidonnäyte brittien rakennustaidosta.

Myöhemmin iltapäivällä lähdimme ryhmämme kanssa sovittuun kokoukseen. Matkaa kokouspaikkaamme ei ollut paljoa, sillä se sijaitsi lähellä hotelliamme. Matkanjärjestäjä oli oivallisesti valinnut hotellin keskeltä kaupunkia, jotta siirtyminen paikasta toiseen kävisi joustavasti. Ilta kuluikin pitkälti kokouspaikkamme fasiliteetteihin tutustumisessa ja itse varsinaisessa kokouksessa. Tilaisuuden jälkeen oli jälleen mahdollisuus illastaa paikallisessa ravintolassa, mutta jätin edellisestä ravintolareissusta viisastuneena tämänkertaisen kokemuksen väliin. Poikkesin paikallisessa Sainsburyn ruokakaupassa ostamassa pientä iltapalaa hotellille. Päivä olikin jo kääntynyt kohti yötä, mutta seikkailu Lontoossa tulisi vielä jatkumaan.

Kelloja on jälleen siirretty kohti kesää eli tunti taaksepäin. Olin melkein unohtanut koko toimenpiteen, sillä nykyään alati netissä notkuvat laitteet päivittävät kellonajan automaattisesti ja näyttävät reaaliaikaa ilman kummempia ihmistoimia. Kellon viisareiden siirtely sekoittaa unirytmin ja muutkin päivittäiset rutiinit. Kesä- ja talviaikaa on aikoinaan perusteltu valoisan ajan hyödyntämisellä. Kauan sitten elettiin paljon enemmän luonnon ja valoisuuden ehdoilla, mutta nykyään elämä on ympärivuorokautista. Suunnitelmia normaaliaikaan palaamisesta on ollut pitkään, mutta yhteistä ymmärrystä ainakaan Euroopan laajuisesti ei ole vielä kyetty löytämään. Toivottavasti tällaisesti hulluttelusta päästään pian eroon ja palataan tavalliseen elämänrytmiin.

Mutta palataanpa puolitoista kuukautta ajassa taaksepäin. Käväisin nimittäin syyskuun puolivälissä pitkällä viikonloppulomalla Lontoossa. Matka oli yhdistetty syys- ja kaupunkiloma Brittein saarten pääkaupunkiin. Säätila Lontoossa oli erinomainen, joskin hieman viileä, aivan kuten alkusyksyn säähän kuuluukin. Neljän päivän aikana aurinko helli meitä matkalaisia. Ihan yksin en ollut liikenteessä vaan noin kymmenen hengen ryhmässä. Matkamme starttasi totutusti Helsingin Vantaan lentokentältä, jonne menin jo hyvissä ajoin. Syyskuussa turvatarkastuksessa oli ollut ruuhkia, joten varasin nyt reilusti aikaa iltapäivällä lähtevään lentoon. Vaikka saavuinkin nopeasti kentälle ja pääsin turvatarkastuksesta läpi vieläkin nopeammin, sain aikani helposti kulumaan Aspire Loungessa, jossa myös kuittasin aamiaisen.

Finnairin lento nousi ilmaan kahden aikaan iltapäivällä. Noin kolmen tunnin taivaalla olon jälkeen laskeuduimme Heathrown kentälle, josta jatkoimme metrolla Sohoon. Hotellimme St. Giles sijaitsi mainiosti kaiken keskellä. Itse hotelli oli parhaat päivänsä nähnyt. Ensimmäiseksi matkaajaa odotti vastaanottoaulaan nousevat portaat. Siinä sitten piti raskaiden matkalaukkujen kanssa kiivetä noin kymmenen askelmaa portaita ylös. Mitään hissiä kadulta vastaanottoon ei ollut, paitsi pieni nosturi liikuntarajoitteisille. Sekin oli jykevästi lukittu niin, ettei kukaan vahingossakaan tulisi käyttäneeksi sitä. Lisäksi nosturi oli aika ajoin epäkunnossa, kuten olivat hotellin hissitkin. Neljästä hissistä yksi oli koko majoituksemme ajan pois käytöstä. Kolme muuta hissiä palveli satoja vieraita, enkä ole koskaan törmännyt niin hitaisiin hisseihin kuin mitä tässä hotellissa oli. Yhtenä päivänä käytössä oli vain kaksi hissiä yhden mentyä epäkuntoon, ehkäpä kovan käytön vuoksi. Nyt ainakin tiedän, mihin hotelliin en seuraavalla kerralla majoitu.

Ensimmäinen päivämme kului lähinnä matkustamiseen. Illemmalla ryhmämme päätti mennä vielä syömään läheiseen aasialaiseen ravintolaan. Minulla ei ollut nälkä, mutta liityin mukaan seuran vuoksi. Ravintoloissa on usein tapana odotuttaa asiakkaita baarissa. Selityksenä on, ettei ravintolan puolella ole tyhjiä pöytiä. Nopeasti vilkaisin, niin ravintola ei ollut ääriään myöten täynnä enää alkuillasta. Lounastajat olivat jo kaikonneet eikä arki-iltana ollut mitään yleisöryntäystä. Asiakkaiden odotellessa vapautuvaa pöytää joutuvat he melkein pakostakin tappamaan aikaansa lasillisen, ellei jopa useammankin ääressä. Tämä on normaalia ravintolabisnestä.

En seurannut ajan kulua, mutta saimme odottaa todella pitkään ennen kuin pääsimme pöytään. Sain ruokalistan käteen, mutta en löytänyt sieltä mitään itselleni sopivaa annosta. Päätin kuitenkin lopulta tilata pienen kanakeiton, koska olin jo syönyt päivällä kupuni täyteen. Hämmästyttävää oli todeta, miten nopeasti ruoka tuotiin pöytään. Olin tuskin ehtinyt laittaa listaa pois, kun kuppi tulikuumaa, veteen tehtyä kanakeittoa kannettiin eteeni. Katselin annosta hetken ja maistoin lientä pienellä lusikalla. Pyörittelin nesteessä uiskennelleita kanapaloja, jotka olivat vielä nahan peitossa. Jätin tuon kaiken syömättä. Hetken kuluttua tarjoilija tuli kysymään itse kultakin, maistuiko ruoka. Vastasin, etten pitänyt keitosta. Myöhemmin käytännöllisesti katsoen koskematon keittoni vietiin pois. Samalla nousin itsekin pöydän äärestä ja palasin takaisin hotellille. Matkalla mietin, että suomalainen mies se syö lihapullia ja perunamuusia eikä mitään tuollaisia itämaan ihmeitä. Ja Englannissa kun ollaan, niin oikea iltapala olisi ollut Fish’n’Chips.

Käväisin reilu kuukausi sitten Helsingin pelastuslaitoksen palomuseossa. Vierailu oli ajoitettu aikaiseen aamuun, joten Helsingin yllä leijui tuona aamuna sankka sumu. Museokäyntini ensimmäisenä kohteena oli kapuaminen Erottajan pelastusaseman torniin. Vaikka torni näyttää Korkeavuorenkadulta katsottuna vaatimattomalta, vaatii sinne kiipeäminen jalkalihaksia, sillä portaita riittää. Mikäli nouseminen ottaa voimille, voi matkan varrella lepuuttaa jalkojaan penkillä istuen. Huipulle päästyään kävijälle avautuu huikeat näkymät Helsingin keskustan yli. Sumuisena aamuna näkyvyys tosin oli vain joitakin satoja metrejä, joten mitään kuvauksellisia otoksia en kameralla saanut. Sen sijaan itse museo ja sen näyttely oli yllättävän monipuolinen.

Hämmästyin, miten isot Helsingin palomuseon tilat ovat. Näyttely on jaettu kahteen kerrokseen, ja esillä on mitä mielenkiintoisimpia esineitä vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Pelastustoimen historia pääkaupungissa on hyvin esillä niin esinein kuin valokuvinkin. Museossa saa aikansa kulumaan, mikäli vain jaksaa perehtyä kunkin esineen historiaan. Nähtävää ja koettavaa museossa riittää. Pienestä museokaupasta voi ostaa aiheeseen liittyviä esineitä sekä kirjoja, jotka kertovat monenlaisia tarinoita ja historioita pelastustoimesta. Erinomainen museo on avoinna yleisölle syyskuusta kesäkuuhun keskiviikkoisin ja sunnuntaisin kello 12-16.