Yle(i)stä keskustelua

Linkki 4/2009

Valtakunnan virallinen äänitorvi Yleisradio on aina ollut kansalaisten puheenaiheena. Debatti on vuoroin pyörinyt Ylen vasemmistolaisuudessa ja vuoroin sen henkilöissä. Viime keväänä vettä tuli jälleen myllyyn, kun radion rahoitusta pohtinut työryhmä esitti neronleimauksensa eli Yle-maksun. Pelkästään rahoitus ei ole pitänyt keskustelua yllä, sillä lafkan toimitusjohtaja Mikael Jungner on ollut niin ikään valokeilassa. Kansakunnan mielipiteitä on seurannut tiiviisti myös Yleisradion hallituksen puheenjohtaja, vuorineuvos Kari Neilimo. Hän pohtii uusimmassa Ylen Linkki-henkilöstölehdessä (4/2009) yhtiön tehtävää, rahoitusta, valvontaa ja ennen kaikkea toimitusjohtajaa, jonka ensimmäinen viisivuotiskausi päättyy ensi toukokuussa.

Neilimo asettuu vahvasti toimitusjohtajan taakse yleisen keskustelun käydessä ajoittain hyvinkin räväkällä kielenkäytöllä. Neilimo kummeksuu muiden medioiden hanakasta tapaa arvostella Ylen sähköistä toimintaa ja erityisesti firman toimitusjohtajaa, joka jo asemansakin puolesta on toiminut puhemiehenä julkisuudessa, mitä tulee esimerkiksi keskustelua herättäneeseen Ylen uutistarjontaan. Hän osuu erinomaisen oivallisesti naulan kantaan muistuttaessaan Ylen roolista sähköisessä mediassa. Yleisradiohan on aina ollut sähköinen mediatalo, printtitalot ovat tulleet samoille apajille myöhemmin. Tätä näkökantaa vasten on ymmärrettävää, että nyt äänekkäinä esiintyneiden kaupallisten printtitalojen olisi syytä miettiä uudelleen suhtautumistaan Yleisradion toimintaan sähköisessä tiedonvälityksessä.

Keskustelua on hyvä käydä. Sen soisi vain jossakin vaiheessa päättyvän, ja sitten olisi päätösten aika. Poliitikkojen syksy on täynnä päätöksiä, joista yksi on parjattu Yle-maksu. Oma kantani Ylen rahoitukseen on selvä ja yksinkertainen. Yleisradion toiminta on rahoitettava budjettivaroin. Mikäli radio mielii kansalaisten suosioon, on sen toiminnasta päättävien henkilöiden nyt vihdoinkin otettava järki käteen ja alettava miettiä asioita kuin kunnon markkinataloudessa konsanaan. Asiakasta ei pidä suututtaman, ja pakollinen Yle-vero on juuri omiaan ärsyttämään maksavaa asiakasta. Pakkoyhteiskunnan luulisi jo olevan menneen talven lumia. Kuulostaisi hullulta ryhtyä toteuttamaan tällaisen sherwoodilaisen veron keräystä 2000-luvulla.

Julkaistu perjantaina 11.9.2009 klo 17:34 Lehdet-luokassa avainsanalla viestintä.

Edellinen
Viini ja ruoka
Seuraava
Haastateltavana Jan Vapaavuori
Evästeiden käyttö

Käytän sivustollani evästeitä tarjotakseni parhaimman mahdollisen lukukokemuksen blogini lukijoille. Jos jatkat sivustoni käyttöä, oletan, että hyväksyt evästeiden käytön sivustollani.

Lisätietoja evästeiden käytöstä