Kauhea rikollinen oli tuomittu kuolemaan. Hänen syntilistansa oli pitkä eikä sitä koristanut yksistään vain hiljattain tehty murha vaan lisäksi monet muut järjestäytyneelle yhteiskunnalle vieraat teot. Tuomari oli ankara ja langetti kuolemantuomion. Tuomio pantaisiin täytäntöön hirttämällä. Tästä taparikollinen ei hätkähtänyt vaan kuunteli tyynesti tuomion lukua. Aikanaan sitten koitti täytäntöönpanopäivä. Se ei ollut muita päiviä kummallisempi. Aurinko nousi kuten aina niin kauniina kevätpäivänä sillä oli ollut tapana tehdä. Tuomittu herätettiin aikaisin ja aamutoimien jälkeen kuljetettiin vankilan takapihalle. Siellä jo odottikin uutuuttaan hohtava hirttolava. Karheat kakkosneloset näyttivät vastaveistetyiltä, vaalean puhtailta ja ilmassakin leijui vielä äskettäin sahatun parrun puinen tuoksu. Sää oli seesteinen ja jostain kaukaa kuului lintujen liverrys. Mikään merkki linnan muurien ulkopuolella ei kertonut tulevasta toimituksesta. Maailma muualla jatkoi omaa elämäänsä autuaan tietämättömänä kuolemantuomitun kohtalosta. Kukaan ei enää muistellut kohu-uutisia, jotka aikoinaan toimitettiin eetteriin pian tuomarin nuijankopautuksen jälkeen. Ihmiset olivat jo unohtaneet.
Kädet selän taakse sidottuina ja vankilan ankean yksitoikkoisessa haalarissa kuolemaantuomittu katsahti kohti lavaa ja sen yllä roikkuvaa silmukkaa. Se ei hievahtanutkaan, sillä ilmassa ei käynyt tuulenvirettäkään. Vierellään molemmin puolin seisoi tuimailmeinen vartija katse suunnattuna suoraan kohti iäisyyteen. Niissä katseissa ei ollut mitään kohdetta. Ne vain tuijottivat ilmeenkään värähtämättä aivan kuin olisivat porautuneet paksun muurin läpi ja toivoneet näkevänsä jotain autuasta, joka saisi unohtamaan mitä tuleman pitäisi. Hirttolavan reunalla seisoi pyöveli. Hänen tehtävänään olisi luukun avaaminen. Näin tuo lavalla seisova ihmispoloinen menettäisi tukevan maan jalkojensa alta ja olisi jatkossa vain köyden varassa. Kohtalokasta vain on tuon köyden sijoitus, jonka silmukka siis pujotettaisiin hänen kaulaansa. Epäreilua, jotkut sanoisivat. Tuosta koettelemuksesta ei voisi selvitä hengissä. Moni on yrittänyt ja poikkeuksetta lähes yhtä moni on siinä epäonnistunut.
Piha oli muuten autio ja hiljainen. Kaikki tuntuivat odottavan jotain, mutta mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Ainakin ajan odotteleminen tuntui pitkältä, vaikka ulkoilmaan astumisesta ei ollut kulunut vielä varttiakaan. Ilmekään ei värähtänyt. Kukaan ei kääntänyt päätään saatikka liikahtanut. Miehet seisoivat sotilaallisen jähmeinä kuin suolapatsaat. Kohta kuului oven käynti jostain kaukaa. Sieltä saapui teloitusyksikön komentaja. Verkkaisin askelin mihinkään kiirehtimättä vanhemman näköinen herrasmies löntysteli univormussaan pihan poikki kohti tuomittua ja hänen saattajiaan. Hänen ilmeensä oli arkinen, siis samanlainen kuin se päivä, jolloin tämä kaikki tapahtui. Mies näytti siltä kuin tämä olisi hänelle jokapäiväinen toimi.
Varmoin elein ja tottuneen rauhallisesti teloitusryhmän johtaja asettui vangin eteen. Hän oli yhtä pitkä kuin asiakkaansakin ja varjosti olemuksellaan auringon luoden tummanpuhuvan varjon vangin kasvoille. Taivas sentään pysyi pilvettömänä vaikka ilmapiiri aavistuksen viilenikin. Kuin hidastetusta filmistä leikattuna päävartija nosti katseensa kohti hirtettävän sinisiä silmiä. Kohtaus oli kuin jostain vanhasta lännenelokuvasta, jossa kaksintaistelu kohtaa silmästä silmään. Kuten tällaisissa tilanteissa aina tapana on, niin nytkin vartija aikoi kysyä, mikä olisi kuolemaantuomitun viimeinen toive. Ennen kuin hän huuliaan liikautti, kaivoi vartija rintataskustaan tupakka-askin. Hän tiesi vangin armottomaksi tupakkamieheksi. Se näkyi nytkin hänen ohimoillaan, joilta norui hiljakseen hikikarpaloita auringon kiillotettaviksi.
Keneenkään on vaikea aavistaa, johtuivatko ne aamuauringon porotuksesta vaiko nikotiinin puutteesta. Askia kaivellessaan vartija esitti murtuneella, sellaisella vuosikymmenten tupakoinnin tervaamalla karhealla äänellä, mikä olisi kuolemaantuomitun viimeinen toive. Naama vääntyi tuon kysymyksen esittämisen jälkeen ivalliseen virneeseen. Inhottavasta ilmeestä oli pääteltävissä, että viimeisen sätkän sytyttäisi sittenkin vanginvartija itse olkoonkin vain, että tupakkatauko olisi ollut se viimeinen tahto. Hetken hiljaisuuden rikkoi ytimekäs vastaus, joka sai kuolemanpartion johtajan ilmeen hämilleen. Vierellään seisovien saattajien poskille nousi hymynpilkahdus. Kukaan ei arvannut kuolemaantuomitun vastausta etukäteen.
Hirtettävän viimeinen toive oli saada sätkiä.