Eilinen lauantai-iltapäivä oli suurta viihdejuhlaa. Olin ostanut lipun Radion sinfoniaorkesterin konserttiin Helsingin Musiikkitalossa. Ohjelmassa oli Johann Sebastian Bachin (1685-1750) ja Felix Mendelssohnin (1809-1847) tuttua musiikkia sekä aina niin iki-ihana Ludwig van Beethovenin (1770-1827) viulukonsertto D-duurissa (op. 61). Jos tämä viulukonsertto joskus vain tulee ohjelmistoon, niin melko varmasti minut voi nähdä yleisön joukossa. Lyhyesti kuvailtuna Beethovenin viulukonsertto on parasta musiikkia ja täydellinen näyte mestarillisesta sävellystyöstä. Erityisen sykähdyttävä on konserton ensimmäinen osa allegro ma non troppo, jonka voisin kuunnella kyllästymättä yhä uudelleen ja uudelleen. Konsertto antaa kirjaimellisesti olan takaa töitä myös patarummuille, joiden kumisevaa ja jyhkeää sointia voi vain ihailla. Sävellyksestä löytää jokaisella kuuntelukerralla jotain uusia yksityiskohtia, jotka suorastaan pakottavat kuuntelemaan musiikin vielä kerran.

Eilisessä konsertissa oli miellyttävää seurata taiturimaisen kapellimestarin työskentelyä. Klaus Mäkelä sai loihdittua orkesterista täydellisen esityksen, josta ei riitasointuja tai vääriä nuotteja tahtonut kuulla, vaikka kuinka olisi korviaan höristellyt. Mäkelä ilmiselvästi eläytyi konserttiin täysillä, sillä olin havaitsevinani, että mestarilla oli välillä vaikeuksia pysyä aloillaan pienellä korokkeellaan. Selväähän on, kun kapellimestari suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, ei se voi olla tarttumatta positiivisesti myös soittajiin. Illan solistivieraana esiintyi venäläinen viulisti Ilja Gringolts, jonka hyppysissä viulukonsertto sai eittämättä arvoisensa tulkinnan. Iltapäivän konsertti oli niin tunteikas, että silmäni vetistelivät vähän väliä ja jouduin ajoittain haukkomaan henkeä musiikin horjutellessa tunteideni tasapainoa. En tiedä, miten olisin talvisen lauantai-iltapäivän paremmin enää viettänyt.