Tietotekniikassa törmää moniin arkipäiväisestä puhekielestä poikkeaviin käsitteisiin. Luonnollisesti kaikki nämä käsitteet ovat suhteellisen uusia, sillä tietotekniikan historiakaan ei ole vielä kovin vanha. Jokapäiväisessä keskustelussa tietotekniikan ammattilaiset ja harrastajat käyttävät sulavasti eri käsitteitä puhuessaan toisilleen. Keskustelut ovat ulkopuoliselle käsittämätöntä jargonia, josta ei juuri ymmärrä yhtään mitään. Toisaalta tietotekniikan parissa monia käsitteitä käytetään puolihuolimattomasti. Eräs jatkuvasti kysymyksiä herättävä käsite on standardi. Sitä käytetään usein tarkoitettaessa suositusta tai päinvastoin. Puhekielessä standardi ja suositus sulautuvatkin, ja niitä käytetään toistensa synonyymeinä. Ammattilainen kuitenkin näkee näissä käsitteissä hiuksenhienon eron.
Standardi tarkoittaa suppeasti ymmärrettynä virallista normia. Suositus puolestaan on standardin kaltainen, mutta kuten jo termikin sanoo, kyseessä on suositus. Standardin tekee viralliseksi sen vahvistava, usein kansainvälinen järjestö. Esimerkiksi tietotekniikassa tärkein kansainvälisiä ja virallisia standardeja vahvistava järjestö on ISO. Suomessa kansallisia standardeja vahvistaa Suomen Standardisoimisliitto eli SFS. Tietotekniikassa käytetään virallisten standardien lisäksi myös lukuisia suosituksia. Tunnetuin alan suosituksia julkaiseva organisaatio on World Wide Web -konsortio eli W3C. Konsortion suositukset ovat alalla lähes standardin asemassa, vaikka niillä ei olekaan virallista standardin statusta. Näin ollen on siis hieman harhaanjohtavaa puhua tyylisivu- eli CSS-standardista, kun oikeastaan tarkoitetaan vain suositusta.
Standardien ja suosituksien tavoitteena on antaa alan ammattilaisille universaalit ja yhtäläiset työkalut. Standardit ja suositukset ovat kuin alan yhteinen kielioppi, jolla varmistetaan tuotannon yhteensopivuus. Kaupallisuus ja kilpailu ovat synnyttäneet alalle paljon tietynlaista tuoteprotektionismia, jolla pyritään erottamaan omat tuotteet kilpailijoiden tuotteista. Erot eivät ole niinkään tuotteiden ominaisuuksissa vaan toisarvoisissa teknisissä ratkaisuissa. Hyvänä esimerkkinä käyvät tekstinkäsittelysovellusten tiedostoformaatit, jotka vaihtelevat hyvinkin suuresti eri tuotteiden välillä. Tuottajien tulisi pyrkiä keskittymään enemmän oman sisällön tuottamiseen ja ohjelmistotuotteen omaperäisten ominaisuuksien valmistamiseen sen sijaan, että resursseja käytettäisiin epäolennaiseen formaattisotaan.
Standardia on tarkoitus noudattaa muuttamattomana. Suositus puolestaan tuntuisi antavan tiettyjä vapauksia soveltaa ohjeistoa. Alan ortodoksiammattilaiset kuitenkin noudattavat suosituksia kuin ne olisivat standardeja. Suosituksista ei poiketa, ja siksipä ehkä niitä kutsutaan puhekielessä usein harhaanjohtavasti standardeiksi. Kirjallisissa töissä, kuten dokumentaatioissa ja julkaisuissa, tulisi toisaalta noudattaa täsmällisyyttä näiden kahden käsitteen kanssa. Virallisissa julkaisuissa standardin ja suosituksen ero tulisi selkeästi tuoda esille, sillä monet asiaan vihkiytymättömät tahot käyttävät tällaisia virallisia dokumentteja oman työnsä pohjana. Eri alojen ammattilaiset myös ymmärtävät standardin ja suosituksen käsitteinä eri tavoin. Pätevöitymistään alalla voikin helposti osoittaa käyttämällä tietotekniikan termistöä ja käsitteitä oikein.