Kuulin eräänä päivänä nettiradiosta iki-ihanan Puttin’ on The Ritz -kappaleen. Laulun on säveltänyt kuuluisa Irving Berlin (1888-1989) vuonna 1929, ja se tuli kaiken maailman tietoisuuteen samannimisessä elokuvassa. Berlin on yksi musiikkihistorian tuotteliaimmista säveltäjistä. Hänen ikivihreitä sävellyksiään kuulee yhä, ja tunnetuin niistä lienee Valkea joulu (White Christmas). Puttin’ on The Ritz on mukaansatempaava sävellys. Siitä on tehty useita versioita ja sovituksia, joista yksi tunnetuimmista lienee Tacon 1980-luvulla esittämä popahtava tulkinta. Halusin kuulla laulun uudestaan ja niinpä suunnistin Youtubeen, josta tuntuu löytyvän kaikki tunnetut biisit enemmän tai vähemmän laillisesti julkaistuina. Haku tuotti heti tuloksen ja ensimmäiseksi ponnahti juuri Tacon esitys. Tulosten kärkisijoilla keikkui myös muuan toinen videopätkä, joka alkoi kiinnostaa vielä enemmän. Mielenkiintoiseksi tuon videon teki Fred Astaire. Hän oli niin ikään hyvin kuuluisa amerikkalainen viihdyttäjä, joka esiintyi lukuisissa elokuvissa. Videopätkä oli kaapattu elokuvasta Blue Skies (1946), jossa Astaire esittää Puttin’ on The Ritz -kappaleen laulaen ja steppaillen.
Blue Skies -elokuva on alun perin Irving Berlinin käsialaa. Elokuvaa tähdittävät 1940-luvun Hollywoodin kuuluisat nimet, kuten Bing Crosby, Fred Astaire ja Joan Caulfield. Elokuvan nimisävel Blue Skies oli suuri hitti vuonna 1926. Leffan nimestä huolimatta hitti soi filmillä vain lyhyen aikaa antaen tilaa muille Berlinin sävellyksille, joista Puttin’ on The Ritz saa aivan oman numeronsa pian elokuvan alussa. Astairen steppailua on ilo katsella. Askelluksessa näkyy kymmenien vuosien kokemus ja taidokkuus. Luonnollisesti filkan juoni on rakennettu näiden kahden herran Crosbyn ja Astairen taitojen varaan ja tietenkin niiden yltäkylläiseen esittelemiseen. Siinä ei tosin ole mitään huonoa vaan päinvastoin. Crosbyn omintakeinen laulutapa, kirkkaan siniset silmät ja hieman pönäkkä olemus on erikoinen vastakohta luisevalle, alati puolelta toiselle heiluvalle ja ehkä hieman luotaantyöntävältä tuntuvalle Astairelle.
Nähtyäni videon elokuvasta Blues Skies päätin ostaa filmin ja katsoa sen kokonaisuudessaan kotiteatterissani. DVD-kiekon hankkiminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Helsingin kokoisesta kaupungista ei tuntunut löytyvän kyseistä leffaa ja pääkaupunki alkoi taas tuntua maalaiskylältä. Löysin lopulta erään helsinkiläisen leffakaupan verkkosivuilta etsimäni elokuvan. Sivuston mukaan varastossa oli peräti kaksi kappaletta näitä elokuvia hintaan 19,90 euroa kappale. Piipahdin kaupassa reilut kaksi viikkoa sitten, mutta sain kuulla, ettei rainoja ollut hyllyssä. Myyjä lupasi siirtää parin korttelin päässä sijaitsevasta varastostaan yhden keskustan myymälään ja ilmoittaa sitten tekstiviestillä. Odotin viikon eikä tekstiviestiä kuulunut. Kävin vielä varmistamassa, että olin antanut oikean puhelinnumeron viestiä varten. Kun kaksi viikkoa oli vierähtänyt, tilasin elokuvan lopulta Amazonin verkkokaupasta Englannista. Filkka putosi postiluukustani muutaman päivän kuluttua tilauksesta. Yllätyksekseni elokuvassa oli jopa suomenkielinen tekstitys, vaikka sillä ei nyt olisi ollut niin väliä. Postituskuluineen elokuvan hinnaksi tuli muutaman sentin päälle 10 euroa. En ole vieläkään saanut sitä luvattua tekstiviestiä, mutta olen jo ehtinyt katsoa elokuvan. Täytyy vain ihmetellä, millä ilveellä suomalaiset kauppiaat pysyvät hengissä. Ehkäpä tähtitieteellisillä katteilla. Suomesta ostettuna elokuva olisi tullut maksamaan minulle tuplaten Amazonin hintaan verrattuna. Shoppailuseikkailu on nyt takana ja upea elokuva on nähty. Leffa on hankinnan arvoinen, mikäli pitää amerikkalaisesta Hollywood-viihteestä ja erinomaisesta musiikista näyttävien tanssiesitysten kera.