Suomen ulkopoliittinen edustuskäytäntö hämmentää. Ulkoministerimme Alexander Stubb on ansioituneesti hoitanut ETYJ-puheenjohtajamaan edustajana Georgian kriisiä viime viikot. Stubb on ollut näkyvästi esillä maailman tiedotusvälineissä, ja pieni Suomi on saanut ansaittua mainetta kriisinhallintataidoissaan. Ulkopolitiikkamme on ollut äkkiä arvioituna hyvin johdonmukaista ja toimivaa. Viikolla saimme kuitenkin kuulla, että istuva presidentti Tarja Halonen haluaa osallistua tulevaan huippukokoukseen. Tähän asti ulkopolitiikka tuntui sujuvan kuin paremmassakin käsikirjoituksessa, mutta nyt aivan kuin puun takaa tulee yllätys. Presidentti Halonen on ollut hiiren hiljaa koko kriisin ajan ja kun tulee aika kerätä mainetta ja kunniaa, astuu muuten niin toimeton presidentti parrasvaloihin. Tilanne ei ole uusi. Historia tuntee vastaavanlaisia tapauksia, joissa sankarin maineen saa joku sivusta seurannut henkilö.
Suomalaista politiikan harrastajaa presidentin kiilautuminen hämmästyttää suuresti. Toisaalta tempaus pitää ymmärtää myös puoluepoliittisesti. Halonen on presidentin virasta huolimatta edelleen sosiaalidemokraatti eikä punaväri lähde pesemälläkään. Sosiaalidemokraatit puolestaan ovat oppositiossa eivätkä ole saaneet mitään näkyvää aikaan. Kokoomus sen sijaan porskuttaa maineteoista toiseen. Kiusa se on pienikin kiusa. Mielestäni presidentti tekee vain kiusaa ja yrittää himmentää kokoomuslaisen ulkoministerin saavutuksia. Eräänlaista oppositiopolitiikkaa se on tämäkin. Aivan kuten oli sosiaalidemokraattisen Ritva Viljasen nimittäminen sisäministeriön kansliapäälliköksi. Hallituksen esittämää Ilkka Laitista hän ei tietenkään voinut nimittää, sillä olihan Laitinen porvarihallituksen ehdokas. Sosiaalidemokraattien valta-asema olisi murentunut entisestään Laitisen nimityksen myötä. Nyt määräaikaiseksi tarkoitettu kansliapäällikön virka näyttää muuttuneen jatkuvaksi työsuhteeksi.
Presidentti Halosen viimeaikaiset teot ovat vain epätoivoisia yrityksiä yrittää tavalla tai toisella ylläpitää demarien viime vuosisadalla rakentamaa suomalaista sosialismia. Maailma on mennyt valtavasti eteenpäin sitten YYA-aikojen. Neuvostoliittoa ei enää ole ja kommunismikin on lähes sukupuuttoon kuoleva ideologia. Demarien parrakkaat johtajat eivät ole halunneet luovuttaa vallankahvaa Kokoomuksen tavoin nuoremmille. Nuorekkaan Jutta Urpilaisen nimittäminen sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi on ollut tervetullut askel tälle vuosituhannelle. Urpilainen vain tuntuu puheidensa ja tekojensa puolesta kovin kokemattomalta, ja otteissa näkyy yhä vanhakantaisten demarien käskytys. Kaikesta, mitä porvarihallitus tekee, ollaan eri mieltä, ihan vaikka muuten vain. Vasemman laidan oppositiopolitiikka on ollut jo pitkään koomista, lähinnä pikkulasten kiukuttelua muistuttavaa uhoamista. Demarienkin olisi hyvä muistaa, että minkä tänään kylvää, sitä huomenna niittää. Oppositiopolitiikkaakin olisi syytä harjoittaa maltilla ja rakentavasti.
Ja mitä tulee kahden lautasen ulkopoliittisiin kekkereihin, olen sitä mieltä, että presidentiltä pitää vihdoin riisua viimeisetkin kuningasvallan ajoilta periytyneet vallan rippeet. Suomi ei tarvitse äksyilevää presidenttiä. Tehtävä voidaan siirtää suoraan pääministerille ja lakkauttaa koko presidentti-instituutio. Toivottavasti päivällinen maistuu presidentille maanantaina, mutta ei mene väärään kurkkuun.