Ranskalainen Robert Doisneau (1912-1994) on 1900-luvun yksi rakastetuimmista valokuvataiteen klassikoista. Hän on tunnettu erityisesti Pariisin katuelämän kuvaajan. Doisneaun legendaarisimpiin otoksiinsa kuuluu vuoden 1950 maailmankuulu suudelmakuva "Le Baiser de L’Hôtel de Ville", jossa nuori pariskunta suutelee Pariisin kaupungintalon edustalla. Aluksi tätä kuvaa pidettiin aitona tilannetaltiointina, mutta myöhemmin kuvaajamestari myönsi otoksen lavastetuksi. Yhtä kaikki kuvasta on tullut Doisneaun tavaramerkki, ja kaikki valokuvausta vakavammin harrastavat tai ammatikseen harjoittavat varmasti tuntevat kuvan olipa se esillä missä yhteydessä tahansa.

Robert Doisneau työskenteli lähes koko elämänsä vapaana valokuvaajana. Mittavan uran aikana syntyi 450 000 negatiivia, joita mestarikuvaajan tyttäret Annette Doisneau ja Francine Deroudille hoitavat. Doisneau teki yhteistyötä lähes 50 vuoden ajan kuuluisan Rapho-kuvatoimiston kanssa, joka edelleen edustaa kuvaajan tuotantoa. Valokuvien kohteet ovat arjen ihmisiä, jotka on kuvattu kaunistelemattomasti keskellä arjen iloja ja suruja. Hänen maailmassaan lapset telmivät koulun pihalla, työläiset puurtavat tehtaissa, tavalliset pariisilaiset viettävät aikaa jutustellen nuhjuisissa kulmakuppiloissa ja kuljeskelevat puistoissa kohdaten toisensa -- ja heitä tarkkailevan valokuvaajan. Kuvista välittyy voimakas elämisen maku, ja niille on tunnusomaista lämmin, hiukan surumielinen huumori.

Mestari luonnehti itseään kuvien kalastajaksi, joka kuljeskeli vailla varsinaista päämäärää pitkin kaupungin katuja ja odotti kameransa kanssa oikeita hetkiä. Tennismuseon Taidemuseossa on parhaillaan Doisneaun retrospektiivinen näyttely, jossa on esillä noin 100 valokuvaa 1930-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Näyttelyyn kannattaa ehdottomasti tutustua, vaikka ei liiemmin valokuvausta harrastaisikaan. Monet kuvista nostavat kaihoisia muistoja menneestä ajasta, ja erityisesti 1970-luvun otokset ovat erittäin puhuttelevia. Taidemuseoon on perjantaisin vapaa pääsy, joten taide-elämys ei ainakaan ole kiinni kukkaron nyöreistä.

Eräs näyttelystä bongaamani kuva "Le Regard Oblique" vuodelta 1948 esittää pariskuntaa tutkimassa näyteikkunaa. Tämä on ehdottomasti näyttelyn yksi helmistä, sillä siinä Doisneau on onnistunut ikuistamaan ihmisen heikkouden. Kuvaaja itse seisoo liikkeen sisätiloissa ja nappaa kuvan näyteikkunan läpi. Rouva aivan selvästi selostaa miehelleen suoraan kadulle näkyvän taulun sanomaa. Herraa ei selostus kiinnosta, vaan hänen katseensa kohdistuu hieman sivummalla olevaan taideteokseen, jossa nuori nainen on ilkosillaan. Tilanne on inhimillinen. Nähdessään tämän valokuvan voi antaa itselleen anteeksi omat heikkoutensa kauniimpaa sukupuolta kohtaa. Siinä ei siis ole mitään hävettävää, jos mies syrjäsilmällä pälyilee kaunista naisvartaloa. Itse kuvittelisin tilanteen päättyvän rouvan paheksuvaan nalkutukseen ja ehkä vielä korvapuustiin eikä tähän lopputulokseen päästäkseen tarvita paljonkaan mielikuvitusta.